“Jos aamua seuraava hetki on ilta
Niin tuhlaatte vuosia
Oppikaa toisenne valoisaan aikaan
Ja oppikaa pimeys myös”

– Samuli Putro, Älkää unohtako toisianne

Meillä on eletty jo pidempään parisuhde enemmän tai vähemmän kipuillen. Sellaista se kai usein on, kun parisuhde, ja siinä olevat ihmiset on laitettu keskelle kauhua ja painajaisia. Kauhun keskellä on tarrattu lujasti toisiimme kiinni, ja arjen tasaannuttua on valahdettu voimattomina paikoillemme miettimään, että mitäs nyt.

Myös parisuhde tasaantui. Ei enää tarrattu lujasti toisiimme kiinni.

Molemmat on kaivanneet aikaa parisuhteelle, mutta kummallakaan ei ole ollut oikein voimia tai keinoja eikä aina motivaatiotakaan ottaa parisuhdetta enemmän agendalle arkeen. Aikaisemmin sairaala-arki siivitti myös parisuhdetta, ja mä olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että puoliso vietti mun kanssa paljon aikaa sairaalassa. Kovin montaa yötä ei ole tarvinnut yksin sairaalassa lapsen kanssa viettää, kun puoliso on ollut siellä läsnä. Me haluttiin järjestää se niin, ja se oli mahdollista. Oli ihanaa, että sai jakaa sen sairaalapaskan jonkun kanssa reaaliajassa eikä whatsappissa lääkärikiertojen, toimenpiteiden ja lapsen nukutusrumban välissä. Mutta sitten tuli onneksi tavallisempi arki, kun lapsen vointi viimeisimmän leikkauksen jälkeen tasaantui. Myös parisuhde tasaantui. Ei enää tarrattu lujasti toisiimme kiinni.

Olen saanut nyt kesällä olla viikonloppuja yksin kotona opinnäytetyön ja omien juttujeni parissa, ja puoliso on ollut lasten kanssa mökillä tai sitten, minä olen ollut lasten kanssa kotona, ja puoliso mökillä nauttimassa omasta ajasta. Puoliso viihtyy mökillä, kun minä mielummin vietän aikani juoksevan veden ja mukavuuksien äärellä, joten viime kesänä jo sovittiin, että tämä järjestely on meidän suhteessa ok. Yksin ollessani olen huomannut myös tarvitsevani yksinoloaikaa. Se todella lataa akkuja, kun saa olla ihan yksin.

Olen aloittanut terapian, ja uiskentelen sen myötä vielä ihan omissa vesissäni, mikä osaltaan vaikuttaa myös parisuhteen dynamiikkaan. Se on kuulemma tyypillistä, kun toinen parisuhteessa aloittaa terapian, ja lähtee työstämään asioita ja varsinkin itseään. Minä mietin, kuka minä olen kaiken tämän jälkeen, joten on vaikea sanoa, mitä parisuhteelta tarvitsee, kun ei oikein tiedä itsekään mitä tarvitsee. Peilaan puolisooni, ja hänen kauttaan myös paljon menneisyyttä, ja hän on luonnollisesti se, joka ottaa vastaan erilaisia tukahdutettuja tunteita, kun niitä terapian myötä alkaa arjessa pulpahdella vihdoin pintaan. Se ei ole ihan helppoa kummallekaan, kun eletään vähän eri kohdissa. Itse olen kuluneen vuoden aikana tehnyt ihan valtavasti oivalluksia itsestäni, kun toinen vasta hiljalleen herää siihen ajatukseen, että menneisyys taitaa vaikuttaa siihen, miten niitä vaikeita asioita nyt käsittelee. Tai on käsittelemättä.

Iltaisin on helpompi hautautua puhelinten taakse kuin katsoa toista silmiin, ja olla auki toiselle.

Parisuhteelle on ollut vaikea löytää aikaa, ja kumpikin on ehkä halunnut panostaa sen sijaan nyt enemmän niihin omiin juttuihin, joista itse saa energiaa. Ja se on ihan todella ok, koska ne energiat oli jo imetty ihan kuiviin aikaa sitten. Yhteiset jutut ja yhteinen aika on ollut myös koronan ja verkoston puuttumisen vuoksi haaste. Lastenhoitajat on harvassa eikä meillä juurikaan ole verkostoa auttamassa arjessa. Ollaan käytännössä edellisen kerran poistuttu ihan kahdestaan kodin seinien ulkopuolelle viimeksi tammikuussa, ja sitä edellisen kerran viime vuoden lokakuussa. Kaksi kertaa vuodessa ei vaan millään riitä. Sitä etääntyy ihan väistämättä, kun ei saa koskaan keskittyä toiseen kaikessa rauhassa. Jossain vaiheessa on jo vaikea olla rauhassa toisen seurassa sitten, kun sellainen hetki koittaa. Silloin iltaisin on helpompi hautautua puhelinten taakse kuin katsoa toista silmiin, ja olla auki toiselle. Ja niin on hiljalleen oravanpyörä syntynyt.

Mutta parisuhde on päätös. Me halutaan jakaa elämä yhdessä, ja on päätetty jakaa, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi tehdä toisenlainen päätös. Nyt on se hetki, kun pitää löytyä sitä tahtoa! Mä en aio ryhtyä martyyrinä kuuluttamaan, ettei yhteistä aikaa ole, koska kyllä sitä on, jos päättää ja haluaa, että on! Vaikka voimat on ollut ja on edelleen molemmilla vähissä, niin me halutaan panostaa meidän suhteeseen ja toisiimme.

View this post on Instagram

Viisi vuotta sitten oltiin jännän äärellä. Oli edessä treffit miehen kanssa, joka tuntui hämmentävän tutulta, vaikkei oltu koskaan tavattu. Treffit, joiden jälkeen aika pian molemmille vahvistui tunne, että kaikki ihmissuhteet ja elämän mutkat ja kolhut olivatkin vain polkuja tähän hetkeen. Tähän ihmiseen. Vielä jännemmän äärellä ollaan oltu monesti. Elämän vaikeimpien haasteiden myllerryksessä päätettiin, että haasteet vahvistaa meitä. Päätettiin, että panostetaan meihin. Aina. Päätöksessä on ollut välillä vaikea pysyä, koska meidän elämän haasteet on laittanut parisuhteen ja meidät polvilleen. Joskus on ollut paljon helpompaa olla miettimättä asioita parisuhde edellä, kunnes on taas ymmärtänyt, ettei muuta vaihtoehtoa ole jos haluaa pysyä yhdessä ja pysyä yhdessä onnellisena. On pitänyt miettiä, mitä elämältään ja siinä olevilta ihmisiltä oikeasti haluaa. On pitänyt miettiä kuka itse oikeasti on kaiken tämän jälkeen. Me opetellaan sanoittamaan omia tarpeitaan. On paljon helpompaa syyttää toista milloin mistäkin kuin mennä peilin eteen ja miettiä, mitä minä oikeasti tarvitsen, ja sanoa se toiselle ääneen. Me on opeteltu kuulemaan toista. Siis oikeasti kuulemaan! Sitä usein luulee olevansa hyväkin kuuntelija, kunnes ymmärtää, ettei oikeasti edes ole. Sitä nimittäin ihan huomaamatta jyrää toisen alleen arjen pienissä hetkissä. Ei tule valmiiksi tässä(kään), mutta onneksi on ihminen, jonka kanssa voi turvallisesti opetella, ja tehdä virheitä. Onneksi on ihminen, joka saa mut raivon partaalle, sillä ne on parhaita hetkiä oppia itsestään. Onneksi on ihminen, joka rakastaa estoitta, sillä vain silloin voi opetella itse olemaan rakastettu. Rakastaminen on helppoa. Rakastetuksi tuleminen aina ei. On yllättävän vaikeaa olla oikeasti alasti sielunsa kanssa. Onnea on ihminen, jonka kanssa jakaa oma tarina. Kiitos Tuomas, että olet. Mä rakastan sua yli kaiken. ❤️ #parisuhde #vuosipäivä #rakkaus #puoliso #parisuhteenhaasteet #elämänhaasteet #elämä #ihmissuhteet

A post shared by Uuden Elämän Selviytymisblogi (@heidiforsell) on

Parisuhde on sitä, että haluaa uudistua ja kehittyä. Sitä, että haluaa oppia ja pysyä muutoksessa mukana, koska muutos on elämässä ainoa pysyvä asia. Jokainen meistä muuttuu ja kasvaa vuosi vuodelta elämän tarjoillessa sirosti tarjottimella kasvunpaikkoja, tai joskus saavista kaatamalla niitä elämän vaikempia hetkiä. Elämä usein tarjoilee meille enemmän kuin jaksaisimme itse vastaanottaa, ja niinä hetkinä pitääkin päättää, että kuka on se ihminen, jonka kanssa haluaa kaiken jakaa. Kenen kanssa haluat jakaa itsesi kokonaan juuri sellaisena kuin olet?

“Kun olette hauraita, olette vahvoja
Kallion kaltaisia
Luottakaa itsenne elämän kyytiin
Ja nauttikaa matkasta

Älkää unohtako toisianne”

– Samuli Putro, Älkää unohtako toisianne

LUE MYÖS!

Parisuhde voimavarana kriisin keskellä, mutta entä sitten, kun myrsky laantuu ja pitää opetella parisuhde uudestaan?

Miksi vanhempi ei saa sanoa ääneen, jos vituttaa?

KUUNTELE ITSENI NÄKÖINEN ELÄMÄ -PODCASTISTA

Pysyykö parisuhde mukana muutoksissa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *