Tunnistatko vihasi vai kätketkö sen syvälle mielesi sopukoihin?
“Niitannut oon itseni muottiin Nyt siitä rimpuilen irti Sukelsin syvään päähän, selviänköhän siellä Mietin myöhemmin Säilyykö mielenrauha, jos en saakkaan otetta tai nää selvemmin”
-Irina, En olekaan valmis
Mitä sinä vihaat? Mikä saa sinut vihaiseksi? Milloin tunnet vihaa?
Minä luulin oikeastaan koko tähän astisen elämäni ajan, että vihan tunne on se vaikea tunne, jota lapsena tunsin hyvän ystäväni väkivaltaista isää kohtaan. Ajattelin, että se tunne, jota häntä kohtaan tunsin oli ainoanlainen vihan tunne. Siispä kielsin oman vihani, koska eihän se ollut yhtään kiva tunne. Ajattelin, että viha on jotenkin vääränlainen tunne, mitä ei saisi tai kuuluisi elämässä tuntea. Että asiat on jotenkin huonosti jos vihaa jotakin. Että perheväkivaltaa on ihan hyväksyttyä vihata, mutta aikalailla muuten pitäisi vaan selvitä ilman vihaa. Olin reipas eikä reippaat tytöt kiukuttele tai suutu tai jos suuttuvat, niin pyytelevät pian nöyränä anteeksi. Puin vihani siis huomaamatta joksikin muuksi jo pikku tytöstä saakka.
A post shared by Uuden Elämän Selviytymisblogi (@heidiforsell) on Jun 10, 2020 at 1:31am PDT
Nyt kuitenkin alan pikku hiljaa ymmärtää, että viha on paljon muutakin. Että viha on jotakin täysin luonnollista ja meissä jokaisessa olevaa tunnetta. Energiaakin.
Minä luulin oikeastaan koko tähän astisen elämäni ajan, että vihan tunne on se vaikea tunne, jota lapsena tunsin hyvän ystäväni väkivaltaista isää kohtaan.
Mä olen vihainen monelle asialle, tapahtumalle ja monelle ihmiselle. Harvoin myönnän olevani vihainen muille kuin perheen lapsille, ja aika usein olen vihainen heille, vaikka oikeasti sen tunteen takana on jotakin muuta kuin ne lattialla lojuvat pyykit tai keittiönpöydällä olevat aamupalatiskit. Olen ruvennut tunnistamaan omaa vihaani enemmän. Katsomaan sen taakse. En tietenkään ole vihainen aina ja koko ajan. Tunteissa on se hyvä puoli, että ne menevät aina ohi.
Olen vihainen puolisolleni, ystävilleni, vanhemmilleni, lastani hoitaneille lääkäreille, työkaverille, sukulaisille, exälleni, puolison exälle, naapurille ja kauppajonossa ohi menneelle mummolle ja somessa räyhäävälle huutelijalle. Joskus en tiedä kenelle olisin vihainen, mutta tunnen vihan kuplivan ihoni alla. Ja se on ihan tosi ok. Jokainen meistä tulee joskus tuntee vihaa, ja viha on hyvä. Viha on äärimmäisen tärkeä tunne. Se kertoo, että meidän rajoja on rikottu. Viha kertoo, että meitä on loukattu tai emme ole tulleet oikeasti nähdyiksi ja kuulluiksi. Silloin saakin olla vihainen ja tuntea vihaa. Tunteiden tunnistaminen ja tunnetaitojen opettelu tietenkin on edellytys sille, että en vihapäissäni tönäise kaveria tai puolisoa silloin, kun kuppini menee nurin. Tunne ei ole yhtä kuin teko!
Joku nielee vihan, ja sulkee sen perimmäiseen mielensä sopukkaan, ja paiskaa oven kiinni. Ajattelee, että tunne olisi jotenkin vääränlainen ja pitää sen sisällään.
Me käsittelemme vihaa eri tavoin. Joku meistä uskaltaa sanoa ääneen, kun suututtaa. Joku lähtee lenkille metsään tai hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä kuntosalille. Joku haastaa riitaa puolison kanssa. Joku nielee vihan, ja sulkee sen perimmäiseen mielensä sopukkaan, ja paiskaa oven kiinni. Ajattelee, että tunne olisi jotenkin vääränlainen ja pitää sen sisällään. On hyvä kuitenkin muistaa että se viha on tunne. Se ei tarkoita tekoja. Usein arkipuheessa me kuitenkin miellämme, että viha on yhtä kuin jotkut kamalat teot, ja sen vuoksi salaamme vihan tunteemme. Häpeämme sitä. Minäkin olen verhoillut vihani häpeäksi niiiiiiin monta kertaa. Verhoilen edelleen. Olen tuntenut syyllisyyttä, ja kilttinä ihmisenä kätkenyt vihani itseeni.
A post shared by Uuden Elämän Selviytymisblogi (@heidiforsell) on May 27, 2020 at 7:30am PDT
Kun viha kääntyy sisäänpäin, alkaa jossakin vaiheessa vihata itseään. Viha on voimakas sana, mutta tarkoitan sillä esimerkiksi ihan sitä arkista ikävää puhetta itseä kohtaan. Sitä kuinka ei ole tarpeeksi eikä riittävä. Itse ainakin ruokin näitä uskomuksia itsessäni lähes päivittäin.
Kun alkaa vihata itseään, viha muuttaa muotoaan, ja on vaikeampi nähdä mitä tunteen takana oikeasti on, koska viha alkaa tuottaa häpeää ja pelkoakin. Silloin sisäänpäin kääntynyt viha saa lisää kipinää, ja tekee enemmän tuhoa meissä itsessä. Viha lisää vihaa myös silloin, kun se jyllää meissä itsessään eikä pääse ulos.
Viha on voimaa. Viha on energiaa. Viha on sisäistä eteenpäin vievää eliksiiriä, kun sen osaa tietoisemmin valjastaa. Mutta miten sen valjastaisi? Miten meistä jokainen tulisi tietoisemmaksi omasta vihasta, ja uskaltaisi päästää itsestään ulos sitä, mitä ihan jokainen meistä on sisälleen matkalla kerryttänyt ja kätkenyt?
Kenelle siis oikeasti olet vihainen silloin, kun suutut puolisolle tai raivostut lapsillesi? Kenelle oikeasti olet vihainen, kun huutelet somessa ventovieraalle tai ärsyynnyt työkaverin tekemisistä? Mitä vihasi sinulle kertoo, jos pysähdyt oikeasti kuuntelemaan? Kenelle ihan oikeasti olet vihainen? Kenelle se pieni lapsi sinussa on vihainen?
“Menneisyys mua taas ohjaa Sen äänen koitan vaientaa Olen oppina ja valmiina, ottamaan ja antamaan Haluun varmistaa, ettei mikään mee ohi Niin vähän aikaa, miks selustaa turvaamaan“‘
– Irina, En olekaan valmis
LUE MYÖS:
Miksi vanhempi ei saa sanoa ääneen, jos vituttaa?
Mieli toipuu, ja minä hiljalleen sen mukana