Search
  • Heidi Forsell

Traumat on jääneet kehooni, ja jopa vuodenaika nostaa ne pintaan

“Yksi on jättänyt yhtä toinen jättänyt toista Puhtaaseen kolmaskin jättänyt jotain mitä aika ei poista”

– Apulanta, Trauma

APULANTA: TRAUMA


Trauma jätti kehoon paljon muistijälkiä, joita en arjessa välttämättä huomaa, mutta tuleva helmikuu nostaa ne taas pintaan. Tunnen kuinka ne kuplivat ihoni alla.

Helmikuu lähestyy, ja se jännittää. Ahdistaa. Huomaan, että viimeiset kaksi viikkoa olen ollut ajatusteni kanssa ihan solmussa. Tuntuu, että kaikki ajatukseni lopulta palaavat edellisten vuosien helmikuuhun enkä saa oikein aikaiseksi mitään. Kaksi viimeisintä helmikuuta ovat olleet elämäni vaikeimmat. Helmikuu on tyttäreni syntymäkuukausi, mutta se muistuttaa myös elämäni vaikeimmista ja traumaattisimmista hetkistä. Monet muistot ovat sidottu tuohon tiettyyn kuukauteen, ja ihan kaikki siinä kuukaudessa muistuttavat minua niistä ajoista, kun jouduin pelkäämään pahinta. Trauma jätti kehoon paljon muistijälkiä, joita en arjessa välttämättä huomaa, mutta tuleva helmikuu nostaa ne taas pintaan. Tunnen kuinka ne kuplivat ihoni alla.

Kehoni muistaa vuodenajan. Se muistaa sään ja keväiset auringon säteet. Muistan liukkaat tiet ja pakkasen. Muistan kuinka kehoni tärisi hallitsemattomasti kylmyydestä. Luulin sen johtuvan kovasta pakkasesta, mutta myöhemmin ymmärsin, että tärinä olikin osa shokki- ja stressireaktiota. Keho oli shokissa lapsen maatessa teho-osastolla, ja synnytyskomplikaatiosta johtuva verenhukka myös osaltaan vaikutti asiaan. Edelleen kova pakkanen aktivoi minussa tuon kylmyyden muistijäljen. Se vie ajatuksetj ja kehoni niihin vaikeisiin hetkiin. Pelkoon tyttäreni menettämisestä, mutta myös siitä, että en itse selviäisi hengissä. Keho muistaa, ja helmikuun lähestyessä se muistuttaa minua.

Edelleen sairaalassa käteni on aina kylmät. Keho muistaa shokin edelleen, ja reagoi siihen lähes aina, kun menen sairaalaan. Sairaala aktivoi muistijälken kehossa. Ja itse asiassa tätä kirjoittaessani huomaan käsieni olevan taas ihan kylmät. Keho muistaa. Se on viisaampi kuin ymmärrän.

Muistan kuinka jatkuvasti huuhtelin jääkylmiä käsiäni lämpimän veden alla teho-osaston vanhempien huoneessa mennessäni katsomaan lastani. Enhän halunnut koskea kylmillä käsillä pientä vauvaa, jos meille annettaisiin lupa koskea. Aina ei saanut koskea. Oli yksi lääke, jonka sivuoireena kosketus saattoi satuttaa lasta. Se oli kamalaa. Katsoin vierestä omaa vauvaa, mutten saanut silittää edes hiuksia. Edelleen sairaalassa käteni on aina kylmät. Keho muistaa shokin edelleen, ja reagoi siihen lähes aina, kun menen sairaalaan. Sairaala aktivoi muistijälken kehossa. Ja itse asiassa tätä kirjoittaessani huomaan käsieni olevan taas ihan kylmät. Keho muistaa. Se on viisaampi kuin ymmärrän.

Höyryävä hengityskin tuo mieleen tuon ajan. Muistan kuulaat talvi aamut, kun kävelin aamuisin Mäkkäritalon pihaa pitkin autoon toiveikkaana, mutta kauhusta kankeana kuulemaan sairaalaan edellisyön kuulumiset. Muistan, kuinka aamuisin parkeerattiin auto sairaalan pihaan, ja kävelin hartiat lysyssä sairaalan ovelle yön aikana pumpatut rintamaidot mukanani. Muistan myös ihanan keväisen auringon pakkassäässä. Se muistuu mieleen aina, kun aurinko paistaa oikein kirkkaasti riippumatta vuodenajasta. Muistan kirkkauden ja erilaiset varjot sairaalan pihassa.

Keho muistaa, mutta minä en aina jaksa muistella.

Muistan sairaalan käytävät, hajut ja äänet. Kun menen sairaalan tunnelikäytäviin kaikki ihokarvani nousevat pystyyn, ja sykkeeni nousee. Minua ei enää ahdista kulkea niissä käytävissä, mutta keho muistaa edelleen ahdistuksen. Yksi tietty toppatakki muistuttaa minua myös tuosta ajasta. Aina kun riisuin takin vaatteeni ritisivät sähköisenä, ja liimaantuivat minuun kiinni. Vetoketjun avaaminen tuo mieleeni joka kerta ne hetket, kun ripustin vaatteeni omaistenhuoneen naulakkoon vaatteet sähköisinä, ja sen huoneen tunnelma upposi suoraan sydämeeni. Välillä joku itki, ja se usein aiheutti sen, että muitakin vanhempia alkoi itkettää. Välillä se olin minä, joka siellä huoneessa hajosi pieniksi paloiksi, ja hiljalleen nyyhkytys levisi koko huoneeseen. Se toppatakki muistuttaa niistä hetkistä, ja tänä talvena mietin, että hävitän takin. Keho muistaa, mutta minä en aina jaksa muistella.

Lastani silittäessäni mieleeni muistuu lapsen kylmä ja vahamainen iho leikkauksen jälkeen. Muistan, kuinka iho ei tuntunut lapseni iholta, kun pikkuruinen keho oli pumpattu täyteen nesteitä. Näinä hetkinä haluan liimautua kiinni lapseeni, ja tuntea hänen pehmeän lämöpöisen ihonsa poskeani vasten. Kyyneleet kihoavat silmiin, kun muistan miltä kehossa tuntui se, että voisin menettää lapseni. Keho muistaa ihan sietämättömiä vaikeita asioita.

Tyttäreni ensimmäinen leikkaus oli isoisäni syntymäpäivänä, joten helmikuussa myös tietyt päivät ovat merkityksellisiä. Samana päivänä menehtyi toisen äidin lapsi, ja muistan myös sen, ja se muisto kuristaa kurkkuani nytkin. Toisesta leikkauksesta kotiuduimme vuotta myöhemmin samana päivänä, isoisäni syntymäpäivänä. Se oli juhlapäivä, mutta synkkyys kulki mukana. Keho muistaa, ja synkät muistot pysyy tiukemmin kiinni kuin mukavat muistot.

Lapset toivovat, että tulevaa hiihtolomaa ei tarvitsisi viettää Mäkkäritalolla. Kaksi edellistä ollaan vietetty. Sitä minäkin toivon. Helmikuu on merkityksellisiä päivä täynnä. Tyttäreni syntymäpäivän lisäksi helmikuussa tulee kuluneeksi kaksi vuotta ensimmäisestä avosydänleikkauksesta, ja vuosi ensimmäisestä korjausleikkauksesta. Yhdenlaisia syntymäpäiviä nekin. Ehkä tuleva helmikuu muistetaan siitä, että me juhlittiin näitä kaikkia päiviä. Ensimmäistä kertaa tyttäreni saa toivottavasti viettää juhlapäivänsä kotona. Yritän haalia kehooni uusia muistoja ja uusia jälkiä. Ehkä ne ovat salvaa myös trauman aiheuttamille jäljille, vaikka ajatukset palailevatkin edellisiin vuosiin.




Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

En hiihtänyt tälläkään kertaa jään yli Seurasaareen. En vieläkään pysty suojelemaan sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Minä tiedän, että on olemassa sellaista pimeää, mitä minun hento käteni ei pysty torjumaan. Mutta lupaan taistella kaikin voimin pimeyttä vastaan, ja suojelen sinua parhaani mukaan kaikelta miltä pystyn, vaikka pelkään itsekin. Ehkä me jonain päivänä hiihdetään yhdessä jään yli Seurasaareen, ja kerron sinulle tarinoita niistä hetkistä, kun me isäsi kanssa seisottiin tässä rannalla ❤️ #minäsuojelensinuakaikelta #ultrabra #tututmaisemat #seurasaari #erityinenvanhemmuus #raskaspäivä #rakastansuaylikaiken

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu Helmi 15, 2019 kello 11.17 PST


“Paljon on haudattu mitä ei tahdota nähdä Mut niiden kosketus tuntuu se on vieläkin tässä

Mikään ei muuttunut vain muutos itse ja se miten sitä katsoo Viimeisen jälkeen valittava se että näkee vain mitä tahtoo”

-Apulanta, Trauma

Seuraathan meidän kuulumisia myös Facebookissa ja Instagramissa!

#muistot #sydänlapsi #trauma

0 views0 comments
  • Facebook
  • Instagram
  • LinkedIn

©2021 by Heidi Forsell