Sydänperheestä on yksi poissa
“Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää,
Paljon kaunista”
-Apulanta, Armo
APULANTA: ARMO
Kolme kuukautta sitten menehtyi pieni poika. Hän oli pikkuinen, mutta silti niin kovin suuri ja merkittävä monen ihmisen elämässä. Harva 1-vuotias pystyy lyhyen elämänsä aikana jättämään niin suuren jäljen niin moneen sydämeen kuin sinä jätit. Sinä olit ainutlaatuinen pieni ihminen niin monella eri tavalla. Julkaisen tämän tekstin molempien vanhempien luvalla. Kiitos, että mä saan olla osa teidän perheen tarinaa.
Sydänlapsen vanhempana joutuu väistämättä kohtaamaan kuolemaa. Vaikeimmassa mahdollisessa tilanteessa sä joudut hyvästelemään oman maailman kaikkeutesi.
Sydänlapsen vanhempana joutuu väistämättä kohtaamaan kuolemaa. Vaikeimmassa mahdollisessa tilanteessa sä joudut hyvästelemään oman maailman kaikkeutesi. Toiseksi vaikeinta on varmaankin kohdata kuolema silloin, kun kuolema vie jonkun sun rakkaasta sydänperheestä. Silloin on kohdattava kuolema silmästä silmään, kun näet, että sulle tärkeän ystävän syli on tyhjä, ja sydän revitty rikki.
Minun sydänperheestäni on yksi poissa, ja se sattuu niin syvälle sydämeen, että välillä on vaikea hengittää. Se ei ole mitään verrattuna siihen suruun ja kipuun, mitä lapsen perhe ja läheiset kohtaa menetyksen myötä, mutta se koskettaa sellaisella rakkaudella, jota en tiennyt olevan olemassa. Nyt tiedän, kun tunnen sen joka solulla.
Se ajatus lohduttaa, sillä tiedän, että saatan itse joskus olla se, joka joutuu hyvästelemään oman lapsensa
Sydänperheessä olen tuntenut sellaisen rakkauden ja lämmön, mitä ei voi sanoin edes kuvailla. Tiedän myös, mitä on olla sydänperhe silloin, kun on niin vaikeaa, ettei mitkään sanat tai kyyneleet riitä. Suru muuttuu ja elää, mutta haluan uskoa, että tämä selittämätön rakkaus (jonka voi ymmärtää vain sen kokenut) kannattelee. Suru on niin kohtuuton, ettei sille koskaan pysty selittämään syytä, miksi näin piti tapahtua.
Sydämeni pohjasta haluan uskoa ja toivoa, että elämä kannattelee, jos sen uskaltaa antaa kannatella. Se ajatus lohduttaa, sillä tiedän, että saatan itse joskus olla se, joka joutuu hyvästelemään oman lapsensa. Silloin voin luottaa siihen, että sydänperheessä kannatellaan myös minua, ja pääsen elämässä eteenpäin hetki kerrallaan hengittäen jos uskallan heittäytyä elämän ja näiden ihmisten kannateltavaksi.
Uskon, että elämään meille annetaan juuri ne ihmiset, jotka meidän kuuluu elämän aikana kohdata. Uskon, että myös menetys osaltaan tuo elämään sellaisia uusia ihmisiä, joiden elämään kuuluu syystä tai toisesta tulla. Ihmisiä, joiden kanssa polut ei ehkä ilman menetystä kohtaisi. Se ei tietenkään korvaa menetystä, mutta on ehkä henkisesti elintärkeä bonus.
Vaikka paniikin ja raastavan ikävän hetki on yksinäinen, niin voit luottaa siihen, että se paniikki menee ohi, ja sitten taas joku kannattelee hetkessä eteenpäin.
Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että juuri Sinä tulit meidän sydänperheeseen. Kannan sinut ajatuksissani ja sydämessäni aina.
Mä näen sun hymyn siellä jossain kaukana. Mä näen sun hymyilevät kasvot, kun ajattelen sua. Hymyile vaan pieni rakas. Sun on nyt hyvä olla. Me sydänperheessä luvataan, että äiti, iskä ja isoveli pärjää täällä. Sun äidin sisällä on niin uskomaton valo ja voima, ettei se itsekään siltä kirkkaudelta näe sen valon loistoa. Lupaan, että näkee vielä jonain päivänä. Myös sinä olet valo siellä jossakin, vaikka nyt kaikki tuntuu vielä mustalta.
Kiitos sinä pieni rakas, että olit meidän elämässä. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että juuri Sinä tulit meidän sydänperheeseen. Kannan sinut ajatuksissani ja sydämessäni aina.
Rakkaat sydänystäväni, te tiedätte, että täällä olen. Teitä varten. Aina.
“Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
Jotta toinen voi loppuun löytää”
– Apulanta, Armo
#Sydänperhe #lapsenkuolema #kuolema #ystävyys #suru #Vertaistuki #Apulanta