Pelko muutti meille asumaan

“Ja mitä nyt siitä, ennen oli vain ennen

Nyt on tulevaisuus ja sehän on toisenlainen

Kuin mihin asemoiduit, asemoidu vaan uudelleen”

​​​​​​ – Egotrippi , Ennen ja nyt

EGOTRIPPI: ENNEN JA NYT

Meidän uusi elämä alkoi lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 2017. Silloin kaikki muuttui. Ihan kaikki muuttui. Mikään ei ollut niinkuin oli ennen enkä koskaan voisi palata entiseen. Oli vain selvittävä jotenkin hetki kerrallaan eteenpäin.

Siitä on pian kaksi vuotta aikaa. Olen selvinnyt hengissä. Olen vielä tässä. En aina ihan järjissäni, mutta vielä jotenkin tolkuissani. Näen vähän kirkkaammin kuin silloin, ja se on tärkeintä juuri nyt. Silloin en osannut kuvitellakaan, että olisin joskus tässä, kun elämä yhtäkkiä muuttui. En olisi ikinä uskonut, että siitä kaikesta voisi mitenkään edes selvitä. Lokakuun viimeinen päivä oli mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tuosta lokakuun viimeisestä päivästä kirjoitan myöhempänä lisää. Nyt palataan kuitenkin hetkeksi vielä painajaisen alkuun. Palataan päivään, jolloin pelko saapui meidän perheeseen ensimmäisen kerran.

Lokakuun 2017 alussa me onnellisesti odotettiin meidän rakkausvauvaa. Oli ihanaa, että elämä oli kaikesta huolimatta siinä pisteessä, että meille oli tulossa vauva. Sekään ei ollut itsestäänselvää.

Raskautta elettiin viikoilla 19+2, ja mä tunsin jo vähän vauvan liikkeitä. Se oli ihanaa. Minussa asui toinen elämä, ja pystyin vihdoin tuntemaan sen. Oli maanantai-ilta, kun me hassuteltiin perheen lasten kanssa, ja mä yhtäkkiä luulin, että nyt lorahti pissaa housuun. Raskaana ja 36-vuotiaana voi käydä niin (tästä pitäisi puhua enemmän!). Menin vessaan todetakseni, että mun housut olikin täynnä verta. Peittelin ja suukottelin vanhimman lapsen yöunille, ja sanoin miehelle, että “mä rupesin vuotamaan”. Ai jestas kuinka monta kertaa tota lausetta vielä toistettiin meidän raskauden aikana. Soitin hädissäni äitiyspolille, ja selitettyäni tilannetta kätilö pian totesi, että “moneskos tää olisi ollut”, ja ajattelin, että se kätilö tiesi jo puhelimessa, että tää raskaus on menossa kesken. Kätilö kehoitti lähtemään päivystykseen.

“Pysy sisällä” mä pyysin vauvalta monta kertaa, ja tunsin samalla kuinka lämmintä verta vaan valui musta ulos.

Mä hyppäsin hädissäni auton rattiin, ja ajoin itse sairaalaan. Siellä mä moottoritiellä syksyn pimeillä posotin sairaalaan. “Pysy sisällä” mä pyysin vauvalta monta kertaa, ja tunsin samalla kuinka lämmintä verta vaan valui musta ulos. Päivystyksessä selitin itkien tilanteen. Hoitaja ohjasi minut odottamaan, ja pyysi kertomaan jos vuoto lisääntyy. Menin vessaan, ja laskin housut alas, kun veret läiskähti lattialle. Mä kirjaimellisesti lorisin verta sinne vessan lattialle. Ihan kuin jostain hanasta. Mä muistan vieläkin, miltä se lorina kuulosti, ja tuntui.

Siellä sängyssä mä makasin, kun mieshoitaja tuli pyörimään ympärille ja verenpaineita mittailemaan. Pyysin saada jotakin vaippaa pöksyihin, ja se mies taisi tuoda mulle jonkun pienen Vuokkoset siteen. Muistan, kuinka yritin selittää, ettei side ja vuodon määrä nyt oikein kohtaa, mutta ei se mies tainnut ihan ymmärtää. Gynekologi lähetti minut äitiyspolille, jonne mieshoitaja minut saattoi. Se yritti jutella mukavia matkalla, mutta siinä vaiheessa, kun pelkää keskenmenoa, niin ei oikein juttu luista. Tuijotin sairaalan tyhjiä käytäviä, ja pelkäsin tulevaa. Hoitaja jätti mut istumaan äitiyspolin aulaan, jonka seinillä oli ultrakuvia vauvoista. Ne kuvat oli todella ahdistavia, kun mietin, että meneekö se mun oman ultrakuvan rakkaus nyt kesken. Mun olis tehnyt mieli huutaa sen hoitajan perään, että “älä jätä mua tähän yksin, kun pelottaa kamalasti”, mutta en viitsinyt. Sillä oli varmasti kiire. Joku todella nuori nainen tuli synnyttämään, ja mun mies kyseli tilannetietoja. Pelotti niin paljon.

Aamulla vauva oli vielä mun sisällä, mutta niin oli myös pelko. Eikä mulla ollut vielä minkäänlaista käsitystä siitä, miten isoksi tuo pelko kasvaisi seuraavien viikkojen aikana. En tajunnut, että tähän astisen elämäni vaikein matka on vasta alussa.

Minut tutkittiin ja tuupattiin täyteen lääkkeitä. Sanottiin, että raskaus saattaa mennä kesken tai sitten ei mene. Puhuttiin hematoomasta, mutta en mä yhtään tajunnut, että mitä se tarkoitti. Jäin osastolle yöksi. Mun oli alun perin tarkoitus tulla sairaalaan seuraavana aamuna luuydinnäytteen ottoa varten omien epämääräisten veriarvojen takia, ja siinä mä sitten yön valvoin paniikissa ja mietin, että leukemia ja keskenmeno olisikin aika kohtuullinen reppu kannettavaksi yhdelle ihmiselle. Aamulla vauva oli vielä mun sisällä, mutta niin oli myös pelko. Eikä mulla ollut vielä minkäänlaista käsitystä siitä, miten isoksi tuo pelko kasvaisi seuraavien viikkojen aikana. En tajunnut, että tähän astisen elämäni vaikein matka on vasta alussa.

Nyt, kun mä katson tuota mun vajaa puolitoista vuotiasta erityistä ja erityisen ihanaa vauvaa, niin on pakko kiitollisena todeta ääneen, että kyllä on ollut ihan hitonmoinen matka. Tästä kaikki kuitenkin alkoi. Ja niin alkaa myös Uuden Elämän Selviytymisblogi. Blogi on osa meidän perheen tarinaa ja selviytymistä elämää mullistaneesta kriisistä. On aika erityinen juttu odottaa erityistä vauvaa, ja aloittaa elämä sellaisista lähtökohdista, mistä moni sydänlapsi elämänsä aloittaa. Matka on raskas eikä aina pääty toivotulla tavalla. Ei ole yhtään itsestään selvää, että meillä on nyt tuo elävä vauva, ja mä olen siitä ikuisesti kiitollinen.

On aika erityinen juttu odottaa erityistä vauvaa, ja aloittaa elämä sellaisista lähtökohdista, mistä moni sydänlapsi elämänsä aloittaa. Matka on raskas eikä aina pääty toivotulla tavalla.

Tähän erityiseen matkaan liittyy paljon vaikenemisen kulttuuria, koska on käytävä läpi kohtuuttoman isoja asioita. Elämän ja kuoleman asioita. On paljon sellaisia asioita, mitä muut eivät halua kuulla, ja sen takia olen itsekin vaiennut monta kertaa. En jaksa aina nähdä sitä vaivaantumista toisessa, kun puhutaan vaikeista asioista. Tämä on kuitenkin niin raskas matka, että mä toivon, ettei kenenkään tarvitsisi vaieta tai häpeillä ajatuksiaan ja tunteitaan. Ne ajatukset on joskus tosi rumia ja ahdistavia, mutta ne on osa tätä kaikkea. Blogia kirjoittaessani mä erityisesti toivon, että mun tekstit helpottaisivat jonkun toisen oloa, joka on matkalla samankaltaisessa helvetissä. Se helvetti on toisinaan yksinäinen paikka, kun sun ystävät tai lähipiiri ei käsitä yhtään sitä, mistä sä joudut menemään läpi. Kukaan niistä ei tiedä, miltä tuntuu, kun se pelko muuttaa teille asumaan.

“Ja sä tiedät mitä voisit muutaa

Ja mitä taas et voi vaikka haluaisit

Ja sä tiedät mitä et voi saada

Mut kuka hullu menneitä asioita tahtoisi tulevaisuuteen”

– Egotrippi, Ennen ja nyt

#erityisenvauvanodotus #erityinenvauva #Egotrippi #Raskaus #erityinenraskaus