Onko arpesi osa sinua vai hallitseeko haavat vielä elämää?

“Jos se sattuu, niin sen muistaa aina

niinkuin astuis naulaan ruosteiseen ja joutuis silti kotiin kävelee”

– Iisa, Jos se sattuu

IISA: JOS SE SATTUU

Omista arvista ei puhuta. Miksi?

Lapsena arpia esiteltiin aina ylpeydellä jokaiselle kaverille, mutta siinä vaiheessa, kun arpi ei enää ole fyysisesti esiteltävä myhkerö jossain kohtaa kehoa, niin arvista lakataan puhumasta avoimesti. Ikäänkuin se särö sydämessä tai sielussa olisi jotenkin vähäpätöisempi.

Arpi voi liittyä lapsuuteen tai nuoruuteen, yksinäisyyteen tai läheisen menettämiseen, epäonnistumisen kokemiseen tai huonoon itsetuntoon. Arpi voi olla kipeä muisto tai kokemus siitä, ettei ole tullut kuulluksi tai nähdyksi omana itsenään.

Jokaisella meistä on haavoja ja arpia. Toisilla arvet ovat syviä, toisilla siedettäviä, mutta ihan jokaisella meistä on arpia jostakin menneestä. Ne voi olla pelkoa tai häpeää. Arpi voi liittyä lapsuuteen tai nuoruuteen, yksinäisyyteen tai läheisen menettämiseen, epäonnistumisen kokemiseen tai vaikka huonoon itsetuntoon. Arpi voi olla kipeä muisto menneestä, tai kokemus siitä, ettei ole tullut kuulluksi tai nähdyksi omana itsenään. Arpi voi olla suuri tai pieni, mutta se on oman elämän kannalta merkityksellinen. Jokaisella on joku arpi, mikä vaikuttaa nyt siihen, keitä me olemme. Arvet on osa meitä halusimme tai emme.

Jokaisella meistä on jotakin sellaista kipeää, mistä me ei haluta kovaan ääneen huudella (paitsi sitten, kun yhtäkkiä huomaa kirjoittavansa julkisesti blogia omista haavoista!?). Ehkä häpeä saa meidät vaikenemaan. Ehkäpä haava on vielä niin tuore, ettei siitä pysty puhumaan. Ehkä meidät on tavalla tai toisella pakotettu tai opetettu vaikenemaan. Pahimmassa tapauksessa arvet alkavat määritellä meitä, koska niistä ei haluta, uskalleta tai osata puhua. Lopulta arvista voi tulla jopa tabuja, joista ei edes saa puhua.

Vaietut arvet näkyy ehkä ihmissuhteissa tai omassa jaksamisessa. Ehkä arpi tekee maailmasta mustavalkoisen, kun ei arven vuoksi pysty näkemään ympärilleen.

En halua, että arvet ja traumat hallitsee minua.

Olen päättänyt hallita mun arvet ja traumat. En halua, että arvet ja traumat hallitsee minua. Olen päättänyt puhua niistä ääneen, vaikka tiedän, että se puhuminen ja avoimena oleminen repii minut välillä niin rikki, että joskus mietin, mitä järkeä tässä on. Haluan puhua niistä mun arvista ääneen, koska en halua että yksikään arpi alkaa määritellä sitä, kuka minä olen. Arvet on osa minua, mutta ne ei saa määritellä minua. Silloin lakkaan näkemästä ympärilleni, ja käperryn liiaksi itseeni enkä osaa enää nähdä ympärilleni, jolloin maailma alkaa synkistyä ja elinpiiri kaventua. En halua elää mustavalkoista elämää, ja mustavalkoiseksi elämä tulee jos arpi alkaa määritellä minua.

Haluan itse määritellä sen, kuka minä olen. Haluan puhua arvistani myös siksi, että rikkoisin osaltani vaikenemisen ja häpeän kulttuuria tai sitä, että pitäisi tuntea itsensä heikoksi sen vuoksi, että on joutunut käymään läpi jotakin todella vaikeaa. Arvet itsessään aiheuttaa aina kipua, ja mielestäni on kohtuutonta, jos sitä kipua pitäisi vielä hävetä niin paljon, että mielummin vaikenee. Mä en suostu siihen.

Yksin ei selviä meistä kukaan. On ihanaa, kun voi auttaa muita, ja uskon, että maailmalle lähetetty hyvä kiertää aina, ja ehkä palaa myös takaisin.

Haluan myös, että mun avoimuus arpieni kanssa voi auttaa jonkun toisen kipua, kun tietää ettei tarvitse räpiköidä yksin. Yksin ei selviä meistä kukaan. On ihanaa, kun voi auttaa muita, ja uskon, että maailmalle lähetetty hyvä kiertää aina, ja ehkä palaa myös takaisin.

Mun syvimmät ja myös tuoreimmat arvet aikuisiällä on ihan varmasti viimeiset parin vuoden kokemukset. Traumoja on tykitetty tasaisella tahdilla trauma toisensa perään. Isot arvet pienen tyttäreni rintakehässä ovat syviä arpia myös äidin rinnassa ja sydämessä. Joskus se arpi puristaa rintaa niin paljon, että on vaikea hengittää. Kannan arpeni ylpeydellä, sillä arpi on merkki elämän jatkumisesta. Se on tuonut elämääni uusia tärkeitä ihmisiä, ja on opettanut minulle enemmän itsestäni kuin vielä osaan edes ymmärtää. Saan voimaa ja hyvää oloa siitä, kun voin auttaa muita, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa. Välillä arpi muistuttaa kaikesta kivusta ja pelosta, jonka läpi olen joutunut menemään. Arpi muistuttaa, että paljon on vielä edessä. Nämä haavat revitään auki vielä lukuisia kertoja, mutta ehkei se jonain päivänä revi minua niin kappaleiksi. Haluan puhua avoimesti, rehellisesti ja rohkeasti, jotta selviän tulevaisuudessa ja tulevaisuudesta.

Joskus se arpi puristaa rintaa niin paljon, että on vaikea hengittää. Kannan arpeni ylpeydellä, sillä arpi on merkki elämän jatkumisesta.

Tässä mä nyt olen. Alasti arpieni kanssa. Kirjoitan sinulle asioita, joita en aina uskalla myöntää itsellenikään. Mä ihailen ihmisiä, jotka onnistuvat elämään arpiensa kanssa niin, että levittävät ympärilleen hyvää. Sellaiseksi haluaisin tulla. Että näistä omista arvista ja haavoista syntyisi jotakin uutta ja hyvää. Pidän siitä ajatuksesta.

Mikä sun elämäsi arpi on? Mitä sä et uskalla tai halua sanoa ääneen? Uskaltaisitko sä vapauttaa itsesi sen arven otteesta ja antaa arven parantua ja tulla osaksi sua?

“Mikään ei oo ollut yhtä vaikeaa kuin sun kätes irrottaa

Mua jäi varjo seuraamaan”

– Iisa, Jos se sattuu

Seuraatko meitä jo Facebookissa! Lue myös mistä kaikki sai alkunsa

#Iisa #erityisenvauvanodotus #Äitiys #Vanhemmuus #sydänlapsi #Arvet