Heidi Forsell
- Oct 12, 2019
- 6 min read

Miten selvisin järjissäni raskaudesta, kun tiesin että vauvalla ei ole kaikki kunnossa?

“Jatkan, jaksan vaikka väkisin. Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii. Mus on voima, jota ei voi vaimentaa.”

– Elastinen, Eteen ja ylös

ELASTINEN: ETEEN JA YLÖS

Miten selvisin järjissäni odotusajasta, kun tiesin ettei vauvalla ole kaikki hyvin?

En selvinnyt. Ei siitä järjissään selviä. Mutta selviää eteenpäin, jos päättää selvitä. Välillä tuntuu, että sekoaa, mutta toisessa hetkessä tulee sellainen fiilis, että mä selviän tästä. Mä jumalauta selviän tästä! Tuli vastaan mitä tahansa. Kun meinaa seota, mutta haluaa selvitä, niin pysyy balanssi. Ihmisen tahto on voimakas mekanismi.

Hengittäminen

Selviämisen elinehto on hengittäminen. Tuli elämässä eteen minkälainen tilanne tahansa, niin HENGITÄ! En ole koskaan tietoisesti keskittynyt hengittämiseen niin paljon kuin sen jälkeen, kun saimme tietää, että vauvan asiat ei ole hyvin.

Päätin, että mun ei tarvitse selvitä mistään muusta kuin hengittämisestä. Hengittäminen riittää.

Kun meinasin seota, niin keskityin hengittämiseen. Päätin, että mun ei tarvitse selvitä mistään muusta kuin hengittämisestä. Hengittäminen riittää. Ja sitten mä hengitin. Keskityin siihen, kuinka keuhkot täyttyi ilmasta ja kuinka ne tyhjeni, ja aina kun ajatukset karkaili siihen hulluksi tulemisen tunteeseen, niin vein huomioni takaisin hengittämiseen.

Hengittäminen on siitä hieno asia, että se tarvittaessa valehtelee keholle, että kaikki on hyvin ja keho rauhoittuu. Ja kun keho rauhoittuu, niin mielenkin on helpompi rauhoittua, ja kun mieli rauhoittuu niin selviää taas vähän eteenpäin.

Kun hengitin hitaasti ja syvään, niin kehossa tärinä väheni ja syke laski. Paniikkikohtauksessahan tiheä ja pinnallinen hengitys kertoo myös keholle, että nyt on hätä ja keho reagoi sen mukaisesti. Hätääntymällä.

Lapsen syntymän jälkeen olen lukuisia ja lukuisia kertoja palannut tähän hengittämiseen. Hengittämällä saan usein rauhoitettua itseni. En aina. Joskus se paniikki ottaa vallan, mutta en enää soimaa itseäni siitä, vaan yritän hyväksyä sen, että pelko on osa meidän elämää aina.

Eteenpäin jatkaminen on päätös

Jo raskausaikana mulla oli vahva tunne siitä, että kävi mitä tahansa, niin mä haluan, että näistä meidän painajaisista seuraa jotain hyvää.

Jotkut minua viisaammat väittää, että elämässä onnellisimipia ovat ne ihmiset, jotka pystyvät parhaiten käsittelemään vastoinkäymisiä eikä minulla ole mitään tarvetta väittää tuota viisautta vastaan. Näin se varmasti on. Vastoinkäymisiltä ei kukaan elämässä voi välttyä, mutta niitä voi käsitellä lukuisin eri tavoin. Sitä voi myös harjoitella, ja sen suhteen teen tietoisesti töitä edelleen.

Jo raskausaikana mulla oli vahva tunne siitä, että kävi mitä tahansa, niin mä haluan, että näistä meidän painajaisista seuraa jotain hyvää. Mä tein päätöksen, että meidän vaikeuksista seuraa jotain hyvää. Vaikka mun oli hetkittäin todella vaikea nähdä elämää eteenpäin, niin siitä huolimatta se ajatus oli mun päässä kirkkaana. Jotain hyvää tästä seuraa. Se on ollut mun päätös ja valinta. En suostu siihen, että on vaan pelkkää kamalaa, vaikka olisi kuinka kamalaa tahansa.

Erityisen vauvan odotus – ryhmä

Erityisen vauvan odotus -ryhmä Facebookissa oli ensimmäinen hyvä asia, mitä meidän perheen henkilökohtainen helvetti sai aikaan. Aika pian sen jälkeen, kun päätimme jatkaa raskautta, perustin ryhmän niille vanhemmille, jotka raskauden aikana saavat tietää, ettei vauvalla ole kaikki hyvin. Halusin elämääni vertaisia, jotka jakaa kanssani ajatuksia ja pelkoja raskausaikana, ja niitä sain. Sain matkaani myös elämän mittaisia ystäviä.

Mua auttoi jaksamaan ajatus siitä, että pystyn auttamaan muita. Sain siitä todella paljon voimaa, ja saan edelleen. Sain juuri eräältä erityistä vauvaa odottavalta äidiltä kiitosta blogistani ja siitä, että erityisen vauvan odotus ryhmä on olemassa. Itkua tihrustaen luin tuon liikuttavan palautteen. Se kannattelee taas pitkälle vaikeissakin hetkissä.

Jos odotat erityistä vauvaa, niin lämpimästi tervetuloa ryhmään. Pääset sinne TÄSTÄ

Ammattiapu

Henkilökohtaisesti en usko, että näin valtavista elämänkriiseistä voi selvitä ilman ammattilaisten apua. Tämä on mun henkilökohtainen mielipiteeni niin sosiaalialan ammattilaisena kuin vaikeasti sydänvikaisen lapsen äitinä. Oman lapsen vaikea sairaus on niin iso kriisi, ja siihen liittyy niin kohtuuttomia pelkoja, ettei mieli pysty niitä käsittelemään saamatta vähän apua. Mieli rikkoutuu, ja vaatii paljon töitä tullakseen jälleen ehjäksi, ja varsinkin pysyäkseen ehjänä. Se, mikä ei tapa vaatii todella paljon töitä, että se vahvistaisi eikä siltikään välttämättä vahvista. Mun on ainakin pitänyt opetella olemaan heikko, ja elämään sen tosiasian kanssa, että mä en voi pitää lastani niin turvassa kuin haluaisin. Se on kova paikka mielelle ja keholle, joka on hormooneja myöten biologialla ohjattu suojelemaan jälkeläisiään.

Avun pyytäminen ei ole mulle ollut vaikeaa. Paljon vaikeampaa mun on jakaa näitä asioita ystävieni tai läheisteni kanssa. Ammattilaiselle on paljon helpompi puhua.

Pyysin apua jo heti raskausaikana. Mä ymmärsin, että nyt ollaan niin isojen asioiden äärellä, että jos näitä ei käsittele kunnolla, niin ne traumat hyppää naamalle puolen vuoden tai viiden vuoden tai 10 vuoden kuluttua. Mä haluan hallita mun traumat niin hyvin kuin voin. En halua, että traumat hallitsee mua.

Avun pyytäminen ei ole mulle ollut vaikeaa. Paljon vaikeampaa mun on jakaa näitä asioita ystävieni tai läheisteni kanssa. Ammattilaiselle on paljon helpompi puhua.

Todella synkkä ja todella musta huumori

Mun huumorini on aina ollut kohtuullisen värikäs, mutta myös todella musta. Viimeiset kaksi vuotta on synkistänyt sitä sellaisiin mittakaavoihin, etten kehtaa edes ääneen sanoa. Puolisoni kanssa on naurettu niin kipeille jutuille, ja luojan kiitos ymmärrettiin melko aikaisessa vaiheessa, että näitä vitsejä ei kannata kenellekään ulkopuoliselle kertoa.

Me on naurettu niin paljon sellaisille asioille, joille ei saa nauraa

Vertaisten seurassa sitä vasta nauretaankin. Kyllä on kuulkaa väännetty vitsiä niin hurjista jutuista, että sulta tipahtaisi tukka päästä jos tietäisit. Tekisi mieleni kertoa tarina jos toinenkin, mutta luulen että tämä mun blogi lopetettaisiin välittömästi. Me on naurettu niin paljon sellaisille asioille, joille ei saa nauraa.

Nauraminen helpottaa. Itkun ja naurun raja on joskus häilyvä, mutta se nauru antaa energiaa. Nauraminen ei tee sitä kriisiä yhtään vähempiarvoiseksi, mutta se kertoo, että elämä kulkee eteenpäin.

Valmistautuminen vauvan tuloon, mutta myös pahimpaan painajaiseen

Halusin valmistautua, mutta en uskaltanut. Janosin sitä raskausajan huumaa, jolloin hankitaan vaaleanpunaiset lasit päässä kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta, Vauvan vaatteiden hankkiminen ahdisti, sillä en tiennyt olisiko niitä kukaan koskaan käyttämässä. Muistan kuinka lasten vaatekaupassa tuntui siltä kuin olisi salaa tekemässä jotain pahaa. Ihan kuin mulla einolisi ollut Lupaa olla siellä.

Jossain vaiheessa raskautta psykologi kuitenkin kehotti hankkimaan jotain. Hän perusteli sen sillä, että jos vauva menehtyisi, niin minulla olisi jotakin konkreettista, mitä surra. Ajatus kuulosti minusta järkevältä, ja päätin hankkia pehmolelun.

Joitakin vaatteita ostin raskausaikana, mutta esimerkiksi turvaistuin me hankittiin vasta päivää aikaisemmin ennenkuin vauva kotiutui sairaalasta, ja toppapuku hänelle hankittiin samana päivänä, kun lääkäri ilmoitti kotiuttavansa meidät.

Vauvan vaatteiden hankkiminen ahdisti, sillä en tiennyt olisiko niitä vaatteita kukaan koskaan käyttämässä.

En halunnut maalailla piruja seinälle, mutta se tosiasia oli vain kohdattava, ettei me välttämättä koskaan tultaisi kotiin elävän vauvan kanssa. Mun valmistautumista helpotti myös se, että suunnitteliin niitä asioita, joihin voimani ei riittäisi jos pahin mahdollinen skenario toteutuisi. Olin sopinut, että joku käy tyhjentämässä vauvan tavarat jätesäkkiin jos vauva kuolee ja hävittää pinnasängyn. Halusin suunnitella myös lapseni hautajaisia, koska arvelin, että jos se tilanne tulisi eteen, niin minua silloin auttaisi se, ettei siinä tilanteessa tarvitsisi miettiä mitään. Puolisoni ei innostunut hautajaisten suunnittelussa, joten pidin ajatukset ja suunnitelman omassa päässäni.

Kirjoittaminen

Kirjoittaminen on ollut mulle pitkään tapa jäsentää asioita. Pääasiassa oksensin ajatuksiani vaan ulos mun päästä, mutta sittemmin päädyin kirjoittamaan jotain tällaista blogia. Vanhoihin teksteihin on aika ajoin tarpellista palata, ja edelleen mä suollan paljon ajatuksia tekstiksi. Joskus ihan vaan ranskalaisilla viivoilla. Näin mä myös muistan paremmin asioita, sillä kriisi yhdistettynä vauva-aikaan vie muistin ihan totaalisesti.

Ystävät ja vertaistuki

Ystäväpiiri meni uusiksi kriisin keskellä. Niin se usein kai menee. Vanhasta ystäväpiiristä harva uskalsi nähdä ja kohdata meidän ahdistusta, mutta ne jotka uskalsi, oli mielenterveyden kannalta korvaamattomia.

Vanhasta ystäväpiiristä harva uskalsi nähdä ja kohdata meidän ahdistusta, mutta ne jotka uskalsi, oli mielenterveyden kannalta korvaamattomia.

Myös Sinille lähtee rakkaat terveiset meidän osoitteesta. Hänen kanssaan jaettiin vuodelevossa makaamisen tuska ja turhautuminen, ja oli ihanaa kun oli joku, jolle sai laittaa viestin, kun alkoi se jatkuva makaaminen vituttaa. Vertaistuki oli tässäkin korvaamatonta. Vertainen ymmärtää silloin, kun kukaan muu ei tajua.

Tee asioita, joita rakastat

Mä yritin tehdä asioita jotka on mulle tärkeitä, mutta vuodelevon vuoksi moni asia osoittautui mahdottomaksi. Vasta lapsen syntymän jälkeen ymmärsin konkreettisesi sen kuinka tärkeää on, että saa tehdä asioita joita oikeasti haluaa tehdä. Tanssi- ja lauluharrastus on tuonut mulle voimaa ja energiaa niin paljon, ettei sanat riitä kertomaan. Sellaista murhetta ei olekaan, mikä ei pieneksi hetkeksi unohtuisi, kun saa tehdä sitä, mitä rakastaa. Joskus se liikkeelle lähtö on vaikeinta, kun kaikki murheet musertaa alleen, ja pitää pakottaa itsensä toimimaan. Kun pääsee sen tärkeän asian äärelle, niin akut latautuu. Tee siis jotain, mikä on sulle tärkeää!

Puoliso

Selviämisen avainasemassa oli mun puoliso. Hän oli ainoa, joka oikeasti tiesi millaiseen suohon me yhtäkkiä upottiin.

Viimeisenä, vaan ei todellakaan vähäisimpänä selviämisen avainasemassa oli mun puoliso. Hän oli ainoa, joka oikeasti tiesi millaiseen suohon me yhtäkkiä upottiin. Hän tiesi, miltä tuntui odottaa se hetki, että lapset lähtivät aamulla kouluun, että sai vaan hajota ja itkeä. Hän tiesi, mitä tehdä, kun mä aloin paniikissa huutaa kauhusta, kun pelkäsin sekoavani pelosta. Hänen lämmin turvallinen iho rauhoitti mut uneen. Ainoastaan silloin tunsin olevani hetken turvassa kaikelta.

Puoliso jakoi saman tuskan ja ahdistuksen enkä mä tiedä, miten olisin selvinnyt edes hengissä jos puoliso ei olisi ollut mun kanssa siinä tuskassa.

Siinä joitakin mun selviytymisen keinoja. Puhu sulle tärkeille tyypeille ja ammattilaisille myös. Jauha samoja juttuja miljoonaan kertaan. Ota aikaa itsellesi, ja tee jotain, mitä rakastat. Tee jotain tavallisia raskausasioita. Hanki vauvan vaatteita ja pehmolelu. Naura jos naurattaa ja itke silloin, kun itkettää. On vahvuus pyytää apua. Ei tarvi pärjätä itse.

Mene peilin eteen. Sano itsellesi, että sä selviät. Sun ei tarvitse selvitä huomiseen. Riittää, että selviät, vaikka vartin kerrallaan. Joskus vähempikin riittää. Sä selviit tästä. Just breathe! ❤️

“Ja toiset taas nii köyhii ettei niil oo muut ku rahaa. Alotan ittestäni, korjaan mun mielen. Nostan mun katseen ja suupielet.

Katse eteen ja suupielet ylöpäin! Teen vastoinkäymisistä voimaa. Katse eteen ja suupielet ylöspäin! Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.”