Milloin imetyksestä tuli ase, minkä kanssa voi hyökätä toisen äidin kimppuun?
“Mistreated, misplaced, misunderstood Miss “No way, it’s all good”, it didn’t slow me down Mistaken, always second guessing, underestimated Look, I’m still around”
– P!nk, F**kin´perfect
Aikamoinen kohu pyörii taas imetyksen ympärillä. Ajatelkaa, että lapsen ruokkimisesta on saatu aikaan sellainen vouhkaaminen, että nytkin moni imetyksen kanssa kipuileva äiti miettii, että onko tässä imetyksessä mitään järkeä. Äiti on äidille susi tai lähinnä joku haaskalintu, ja se on kyllä todella surullista. Ihmiset, kun kaipaisivat avoimuutta imetykseen, mutta meilläpä sen sijaan somessa yritetään julkisesti ryvettää ihmistä, joka on onnistunut rakentamaan omalle perheelleen sopivan tavan imetykseen, ja on riittävän rohkea puhumaan asioista avoimesti. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä.
Mä aion osaltani edistää imetystä, ja olen aivan varma, että jo pelkästään minä pystyn edistämään imetystä enemmän kuin yksikään muita arvosteleva imetysvouhkaaja. Ei maailmaa muuteta loukkaamalla toista. Maailmaa muutetaan katsomalla peiliin, ja miettimällä, että mitä minä itse voisin tehdä toisin.
Milloin imetyksestä tuli ase, jonka kanssa voi hyökätä toisen äidin kimppuun?
Imetykseen alkaa liittyä voimakkaita stigmoja, kun imetyksen puolesta puhuvat äidit jakelevat kärkkäitä mielipiteitä ja arvostelua henkilökohtaisuuksista empaattisuuden ja tukemisen sijaan. Siinä joku äiti luopuu paska äiti-fiiliksissään koko imetyksestä. Imetys on yksi maailman luonnollisimmista asioista, ja moni äiti luopuu koko ajatuksesta ehkä jo ensimmäisen epäonnistumisen kohdalla, kun ei arvostelun pelossa uskalla pyytää apua. Ja olen aivan varma, että yksikään ei äiti selviä ilman epäonnistumisen tunnetta imetyksestä. Ei vaikka kaikki menisi hyvin. Minkä ihmeen takia me halutaan lisätä toisen taakkaa? Kukaan meistä ei ole tätä tonttia hoitanut niin hyvin, että olisi varaa arvostella toisen imetystä tai imettämättä jättämisiä, tai ylipäätään mitään toisten valintoja.
Meidän äitien pitäisi olla samalla puolella tässä, ja tukea toisiamme! Imetysvouhkaamisenkin perimmäinen tarkoitus kuitenkin lienee imetyksen edistäminen, ja tämä ei kyllä ole keino sitä edistää. Nytkin joku imettävä äiti itku silmässä ruoskii itseään sen vuoksi, että on antanut vauvalle korviketta, ja voitte vain kuvitella miten tällainen keskustelu imetyksen ympärillä musertaa sen äidin itsetunnon pieniin palasiin. Me jokainen äiti jaetaan se riittämättömyyden tunne, ja yksikin ruma sana voi olla jollekin liikaa, kun tilanne on herkkä. Yksikään ruma sana ei edistä imetystä tai lisää imetysmyönteisyyttä yhdenkään maitotipan verran.
Miksei myös imetys voisi olla avoimesti yksilöllistä? Että jokainen äiti ja perhe voisi hyvällä omalla tunnolla rakentaa jokaisen äidin ja perheen elämäntilanteeseen sopivan tavan imettää ja ruokkia lapsi.
Jatkuvasti kaikkialla puhutaan, kuinka tärkeää yksilöllisyys on, ja kuinka merkityksellistä on, että ihmiset saa elää oman näköistä elämää. Yksilöllisyys näkyy jokaisen perheen arjessa ja valinnoissa ja kaikki palvelutkin rakentuvat hiljalleen yksilöllisten tarpeiden pohjalta. Miksei myös imetys voisi olla yksilöllistä? Että jokainen äiti ja perhe voisi hyvällä omalla tunnolla rakentaa jokaisen äidin ja perheen elämäntilanteeseen sopivan tavan imettää ja ruokkia lapsi. Jokainen saisi ihan rauhassa rakentaa oman näköisen imetysmatkan.
Mun oli pakko miettiä (ja kipuilla) meidän elämään sopiva keino imettää, ja se oli täyspumppaus. Meidän vauva oli elämänsä ensimmäiset viikot sairaalassa teho-osastolla hengityskoneessa, ja monta viikkoa sairaalassa. Maidot meni nenämahaletkun kautta, kun ei lapsi sydänvian vuoksi jaksanut imeä. Siinä ei napata vauvaa kainaloon ja tuupata tissiä suuhun,vaikka kuinka haluaisi. Ja voin kertoa, että keho ja joka ikinen hormooni kipeästi halusi. Niin kipeästi, että jokainen imetykseen liittyvä ajatuskin satutti. Muistan kuinka itkin, kun jouduin antamaan maitoa pullosta muiden nähden, koska pelkäsin muiden äitien arvostelua pienen vauvan pulloruokinnasta. Olisin halunnut kovaan ääneen huutaa, ja kertoa meidän tarinan, ja sen, että vauva saa pullosta pumpattua maitoa, ettei kukaan vaan luulisi, että juotan vauvalle korviketta. Minä, joka en koskaan ole kokenut tarpeelliseksi arvostella ketään, yhtäkkiä hormoonihöyryissäni pelkäsinkin muiden arvostelua, ja huonommuuden tunnetta. Olisin hajonnut jos joku olisi kommentoinut tahattomasti pulloruokintaa. Ainahan me ei tiedetä toisen syitä imettää tai olla imettämättä.
Mun esikoispojan imetys oli varmaan sellainen perinteinen oppikirja imetys. Vauva haukkasi tissistä kiinni jo synnytyssalissa ja aikanaan irrotti otteensa, kun päätti, että tissihommiin palataan ehkä sitten 15 vuoden kuluttua uudelleen. Kuopusta ei paljon synnytyssalissa näkynyt, kun hengissäsäilyminen oli tissiä tärkeämpi agenda.
Miedän tissihommat ei lopulta koskaan onnistunut. Syitä siihen oli monia, mutta ei niillä oikeastaan ole enää väliä. Se oli meidän näköinen imetys. Kirjoitinkin siitä jo aikaisemmin blogiini, joten käy lukemassa!
Mun näköinen imetys
Mun esikoisen imetys oli varmaan sellainen perinteinen oppikirjan esimerkki imetyksestä. Vauva haukkasi tissistä kiinni jo synnytyssalissa ja aikanaan irrotti otteensa, kun päätti, että tissihommiin palataan ehkä sitten 15 vuoden kuluttua uudelleen. Aina välillä mä kirosin vittusaatanaperkelettä, ja päätin, että imetys loppuu nyt tähän hetkeen, mutta jatkoin imetystä pienen jäähdyttelyn ja kunnon unien jälkeen. Itkin väsymystä ja rintaraivareita ja välillä ihan vaan ilman mitään syytä, mutta rakastin imetystä joka solulla.
Kuopusta ei paljon synnytyssalissa näkynyt, kun hengissäsäilyminen oli tissiä tärkeämpi agenda. Samantien oli selvää, että tämä imetys olisi ihan eri näköinen. Tissimaidot meni letkutettuna ja pullosta, ja se imetyspettymyksen työstäminen on mulla edelleen työn alla. Vauva sai synnyttyään luovutettua äidinmaitoa, ja mun maidotkin aika pian jouduttiin vahventamaan korvikejauheella, että pieniruokainen vauva kasvaisi. Mutta tiedättekö mitä. Mä koen silti täysimettäneeni tuon lapsen lähemmäs vuoden ikään, ja mulle on ihan sama, mitä muut siitä ajattelee tai täyttyykö meidän imetyksessä täysimetyksen kriteerit vai ei. Mun oma kokemus on tärkeämpi. Me rakennettiin meidän näköinen imetys, ja se oli arvokasta.
Mä aion osaltani edistää imetystä, ja olen aivan varma, että jo pelkästään minä pystyn edistämään imetystä enemmän kuin yksikään muita arvosteleva imetysvouhkaaja. Ei maailmaa muuteta loukkaamalla toista. Maailmaa muutetaan katsomalla peiliin, ja miettimällä, että mitä minä itse voisin tehdä toisin. Hyvä kantaa aina paljon pidemmälle.
Alla olevassa kuvassa näet äidin, joka oli juuri saanut ensimmäistä kertaa vauvansa syliin ihotusten, ja kokeilemaan imetystä. Takana oli yksi avosydänleikkaus, ja pelko lapsen menettämisestä. Nenämahaletku siellä kuvassa vilahtaa eikä tuolla pienellä ihmisellä ollut minkäänlaista hajua tissihommista, mutta se oli silti ihanaa. Siinä me onnellisena tuijoteltiin toisiamme. Kuvassa oleva äiti ei vielä tiennyt, millainen imetyspettymys olisi edessä.
Mitä sä haluat siinä äidinmaidossa (tai korvikkeen seassa) lapsellesi antaa? Annatko lapselle maidon seassa luvan, että jos itsellä on huono itsetunto, niin on ihan ok arvostella muita ja viljellä vihapuhetta, vai meneekö sun syöttämän maidon mukana avaimet hyvään itsetuntoon, jonka turvin ne lapset uskaltaa elää itsensä näköistä elämää, ja jeesata muita tavoittelemaan samaa. Mun ei tarvi hetkeäkään miettiä vastausta tähän. Itse asiassa ensimmäistä kertaa tunnen todellista ylpeyttä meidän yksilöllisestä ja meidän näköisestä imetyksestä!
Millainen on/oli sun oman näköinen imetys? Kerro oma tarinasi, ja jaa se somessa #omannäköinenimetys
“Pretty, pretty please, don’t you ever ever feel Like you’re less than fuckin’ perfect Pretty pretty please, if you ever, ever feel like you’re nothing You’re fuckin’ perfect to me!”
– P!nk, F**kin´perfect
LUE MYÖS
Olen kiitollinen, että lapseni on hengissä – Saanko enää valittaa tai hermostua mistään?