Miksi vanhempi ei saa sanoa ääneen, jos vituttaa?
“Älä loihe mulle lausumaan Kauniita sanoja Älä saatana tule antamaan Mitään vitun tukea”
– Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa
ISMO ALANKO SÄÄTIÖ: VITTU KUN VITUTTAA
Meidän Vauvalehden blogiyhteisöstä Sarianna Shitty is the new black -blogista joutui jonkinlaisen someraivon kohteeksi, koska uskalsi sanoa ääneen, että välillä vauva vituttaa. Tää on kaiketi se avoimuuden varjopuoli sosiaalisessa mediassa, jota tällainen keltanokka somettajakin vähän jännittää. Aina joku pahoittaa mielensä, ja haluaa laittaa pahan mielen kiertämään.
Me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin positiivisetkin
Eniten mua tässä “Sariannan casessa” kuitenkin harmittaa ehkä se, että me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin ne positiivisetkin. On helpompi viljellä bling blingiä kuin näyttää itsestään jotakin, mikä ei näytä ulospäin hyvältä.
Negatiiviset tunteet on nimittäin ihan yhtä tärkeitä kuin positiiviset, ja jokaisella tunteella on joku tärkeä tehtävä. Lopultahan se tunne on vaan pelkkä tunne. Se tulee ja sitten se jo taas menee. Tunne ei ole yhtä kuin teko. Tunne ei myöskään yhtään vähennä tai poista mitään toista tunnetta. Se, että menetän joskus järkeni mun lasteni kanssa ei vähennä pätkääkään mun rakkautta niitä kohtaan. Mä palvon niitä.
Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos.
Samalla, kun me tässä somekuohunnassa torpataan ne toisen negatiiviset tunteet, niin me myös kielletään vaikeat tunteet niiltä vanhemmilta, jotka oikeasti tarvitsisivat apua. Viestitään niille vanhemmille, että niiden tunteet olisi huonoja ja vääriä. Että me oltaisiin jotenkin parempia. Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos. Sisälle padottu tunne on tikittävä aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin vaatii tulla käsitellyksi, ja pahimmillaan aiheuttaa muunlaisia oireita ennen sitä.
Tällaisessa someraivossa me myös viestitään niille meidän lapsille, että joku tunne olisi vääränlainen tai huono, ja arvatkaapa miten lapsi toimii. Se lapsi imaisee sen tunteen itseensä, pitää sisällään. Hän ajattelee olevansa huonompi negatiivisten tunteidensa kanssa, koska ajattelee, ettei niin saisi tuntea. Hän pakkaa tunteen sisälleen, ja aikapommi alkaa taas tikittää. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä. Kyllä meidän pitäisi viestittää jälkikasvulle, että jokainen tunne on ok, ja opettaa sitä, miten niiden tunteiden kanssa tullaan toimeen. Ihan joka tavalla niitä tunteita ei tietenkään voi ilmaista, mutta tuntea voi. Kyllä lastakin saa vituttaa, mutta ketään ei sovi sen vitutukseen kuohuissa tölväistä turpaan. Kyllä toisten sanomiset ja kirjoittamiset somessa saa harmittaa, mutta ei ole ihan ok raivopäissään hyökätä kenenkään kimppuun. Edes sanallisesti.
On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi.
Kaikkia vanhempia vituttaa joskus. Jos joku muuta väittää, niin puhuu paskaa. Kaikkien suuhun se sana “vitutus” ei tietysti sovi, mutta kyllä jokainen sen tunteen varmasti itsessään tunnistaa. Ja sitten se vitutus menee ohi. Useimmiten. Mutta aina ei mene, ja silloin tarvitaan apua. Avun pyytäminen on sitä helpompaa, mitä avoimempi kulttuuri meillä on tunteiden puhumisesta.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu Touko 14, 2019 kello 11.07 PDT
Kirjoitin aikaisemmin ajatuksiani blogiini siitä kuinka itse olen kipuillut ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä olen joutunut pelkäämään lapseni hengen puolesta, ja koen sen takia välillä todella huonoa omatuntoa negatiivisista tunteita. Mutta kyllä mullakin on oikeus ihan kaikenlaisiin tunteisiin. Se ei yhtään vähennä mun loputonta kiitollisuutta siitä, että se lapsi on ylipäätään hengissä.
Sallitaanhan siis kaikki tunteet. Jokainen tunne on inhimillistä ja ihan ok. On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi.
“Jos joku väittää, ettei vauva tai lapsi ole koskaan vituttanut, niin se valehtelee tai on hullu”, totesi mun somekuohunnasta autuaan tietämätön puolisoni eilen, kun kysyin, että saako vauva vituttaa. Mä oon samaa mieltä.
Milloin sua vanhempana viimeksi vitutti?
“Vitutus on otettava kokonaan Silloin kun vituttaa”
– Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa