Mikä auttaisi sinua puhumaan ja kuuntelemaan puhetta kuolemasta?
“Sä teitkin maailmasta kauniimman elää. Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään. Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan, kuin tähdenlennot avaruuteen.”
– Vesala, Sinuun minä jään
VESALA: SINUUN MINÄ JÄÄN
Eilinen Kuolleiden lasten muistopäivä oli raskas. Niin raskas, että tänäänkin on ollut tosi vaikea olla. Kävimme ystäväni kanssa hänen poikansa haudalla ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Minun pieni sydäntyttö vei ilmapallon pienen sydänpojan haudalle. Ei sellaista hetkeä voi sanoin kuvailla.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu Syys 23, 2019 kello 10.18 PDT
llalla kotona kynttilöitä sytyttäessäni tajusin, kuinka monen pienen lapsen kuolema on jollain tavalla koskettanut meidän elämää. Sytytin kahdeksan kynttilää, ja yksi niistä oli lapsille, joiden nimeä en tiedä.
Olen kuullut monen äidin tarinan, ja on myös todella etuoikeutettu olo siitä, että he ovat juuri minulle jakaneet omaa tarinaansa. Kynttilöitä katsellessani kuitenkin ymmärsin, että meidän olohuoneessa oli yhtäkkiä valtavan paljon kuolemaa, surua ja myös mun omaa ahdistusta siitä, että toiset ovat menettäneet jotakin niin rakasta ja tärkeää, että pelkkä ajatuskin siitä on sietämätöntä. Olo alkoi pikku hiljaa tuntua vaikealta.
Itketti niin, että paniikkikohtaus tuntui jo kurkussa ja sydämen sykkeessä eikä itkusta tullut enää loppua. Kuuntelin lapseni hengitystä, ja yritin rauhoittua.
Nukkumaan mennessä nostin tyttäreni viereeni, ja vain itkin. Itketti niin, että paniikkikohtaus tuntui jo kurkussa ja sydämen sykkeessä eikä itkusta tullut enää loppua. Kuuntelin lapseni hengitystä, ja yritin rauhoittua. Tuoksuttelin hänen hiuksiaan, ja mitä lähemmäs itseäni lasta otin, niin sitä enemmän minut valtasi ahdistus siitä, että tälläkin hetkellä niin moni äiti menisi nukkumaan ilman lasta. Pelkäsin, että joskus minäkin olisin yksi heistä, ja yritin tankata itseeni lapseni läheisyyttä. Yritin vähän hätääntyneenä joka solulla painaa mieleeni ja kehooni, miltä lapsi vieressäni tuntuu, jos hän jonain päivänä ei enää olisi siinä.
En pelkää mitään niin paljon kuin sitä, että menettäisin jomman kumman lapsistani. Sitä pelkään, ja pelko on ollut aiheellinen, koska kuolema on käynyt lähellä. Useimpina päivinä se pelko ei enää lamauta minua kokonaan, mutta eilen pelko otti minusta kuristusotteen eikä päästänyt irti. Olen vieläkin sen otteessa.
Ihan jokainen vanhempi pelkää lapsensa menettämistä, mutta kuolemaa kohdanneelle vanhemmalle pelot tulevat iholle. Kuolema tulee iholle.
Kuoleman läsnäolo elämässä tekee peloista vaikeammin hallittavia. Minulla on vielä paljon opeteltavaa siitä, miten hallitsen pelkoni, ja traumani. Ihan jokainen vanhempi pelkää lapsensa menettämistä, mutta kuolemaa kohdanneelle vanhemmalle pelot tulevat iholle. Kuolema tulee iholle.
Valitettavasti tiedän, että kynttilät kuolleiden lasten muistopäivinä lisääntyvät meidän kotona vuosien varrella. Siltä ei voi mitenkään “näissä piireissä” välttyä. Kuolemalta ei voi välttyä. Voin vain toivoa, ettei koskaan tarvitsisi sytyttää kynttilää omille rakkaimmille.
Kuolemasta puhuminen on vaikeaa. Kuolemasta ei haluta kuulla. Minullekin on monta kertaa sanottu, että “älä nyt sellaista mieti” tai “ei semmoisia nyt kannata pohtia”, kun olen esimerkiksi pelännyt oman lapseni kuolemaa tai edes ajatellut kuolemaa. Olen joutunut pitämään sisälläni paljon, koska en ole halunnut aiheuttaa läheisille ahdistusta ajatuksistani. Olen pitänyt paljon sisälläni, että ihmiset ei ajattelisi mun olevan “hysteerinen äiti”, kun mietin näitä vaikeita asioita. Syvissä vesissä uidessani en päästä juuri ketään pinnan alle.
En olisi koskaan toivonut tapaavani lapsensa menettänyttä äitiä, mutta nyt ystäväpiirissäni on heitä monikossa.
Valitettavasti se kuolema liittyy osana tähän matkaan, ja ne vaikeimmatkin ajatukset ja tunteet on jotenkin käytävä läpi, että selviää jotenkin järjissään. Kuolemaa on ajateltava, halusin tai en. En olisi halunnut. En olisi koskaan toivonut tapaavani lapsensa menettänyttä äitiä, mutta nyt ystäväpiirissäni on heitä monikossa.
Joku vanhempi joutuu aina kohtaamaan oman lapsen kuoleman. Jollakin on ja tulee aina olemaan tarve puhua valtavan vaikeista asioista, ja on ihan kamalaa jos niistä ei voi puhua sen vuoksi, että toisesta on vaikea kuulla.
Miksi kuolemasta on vaikea puhua? Mikä sua auttaisi, että sun olisi helpompi kuulla kuolemasta jos joku haluaa puhua?
“Sinua en aio unohtaa. Sinuun minä jään”
– Vesala, Sinuun minä jään
LUE MYÖS
Viimeiselle matkalle – Pienen pojan hautajaiset
Läpi routaisen maan – Vertaisista valoa vaikeisiin hetkiin
#SInuunminäjään #kuolleidenlastenmuistopäivä #lapsenkuolema #kuolema #suru #Vesala