Mieli toipuu, ja minä hiljalleen sen mukana
“Hetken vielä Tämä puoli maailmaa Hetken vielä Nukkuu yötä valkeaa”
– Juha Tapio, Kelpaat kelle vaan
Maaret Kallio kirjoitti tällä viikolla kolumnissaan äärimmäisen hyvän tekstin siitä, kuinka mieli voi olla pitkään toipumisvaiheessa, vaikka haavat ja arvet eivät näy päällepäin. Se sai mietteliääksi. Jäin pohtimaan omaa toipilasta mieltäni.
Olen viime kuukausina ollut todella väsynyt. Viimeiset kaksi vuotta on traumoja tykitetty tasaisella tahdilla. Tieto vauvan vaikeasta sydänviasta romahdutti koko perheen haaveet kaksi vuotta sitten, ja joka kerta, kun mieli on rimpuillut itsensä jotenkin jaloilleen, niin uusi trauma on repinyt mielen ja turvallisuuden tunteen niin pieniin palasiin, ettei niitä saa kursittua ennalleen.
Sosiaalialan ammattilaisena ymmärrän hyvin, että näin vaikeista kokemuksista ei mieli tai keho toivu hetkessä. Olen nähnyt paljon ihmisten tarinoita, ja tiedän, että toipuminen on joskus elämän mittainen matka. Siltikin välillä suututtaa ja harmittaa, kun huomaan, että oma mieli ei toivu niin nopeasti, kuin haluaisin. Ymmärrän, että toipuminen vaatii aikaa, mutta se turhauttaa, kun haluaisi pystyä parempaan. Haluaisin olla jo valmiimpi toipumisen matkalla.
Aina, kun mieli on rimpuillut itsensä jotenkin jaloilleen, niin uusi trauma on repinyt mielen ja turvallisuuden tunteen niin pieniin palasiin, ettei niitä saa kursittua ennalleen.
Mielessäni välähtelee usein tietyt hetket teho-osastolta. Muistan hajuja ja tunteita. Muistan pelon ja muistan epätoivon. Olen kuitenkin tosi kiitollinen siitä, että mieli suojaa minua siltä suurimmalta hädältä, mikä sai joskus paniikissa huutamaan pelosta. Onneksi en muista ihan kaikkea. En kestäisi sitä, jos muistaisin. Mieli tarjoilee muistoja pieni pala kerrallaan, jotta pysyn kyydissä mukana. Mieli tekee siis todella kaikkensa sen eteen, että selviäisin kokemistani , ja sen vuoksi toipuminen vie aikaa. Vaatii armollisuutta hyväksyä se. Opettelen olemaan itselleni armollisempi.
Mä teen paljon asioita, joista nautin. Käyn tanssimassa ja pyrin aktiivisesti hyödyntämään meidän perheen tarinaa, jotta siitä olisi jollekin toiselle apua. Valmistun joulukuussa kokemusasiantuntijaksi lasten ja nuorten sairaalasta, ja pidän luentoja mm. erityislasten perheen kohtaamisesta. Kirjoitan tätä blogia, ja olen viime aikoina ollut tosi aktiivinen monessa jutussa.
Ihmiset näkevät sen. Monen on helppo nähdä vain pinta, vaikka jaan itsestäni myös paljon pintaa syvemmältä. Moni ajattelee, että onpa Heidi vahva ja rohkea, kun jaksaa tehdä noin paljon kaikkea. Niin usein kuulen kommentin, että “ihana kun sä jaksat tehdä kaikkea”, ja “miten sä ehdit kaikkea”.
Todellisuudessa mun on pakko tehdä. Mun on pakko tehdä, koska muuten en millään jaksa tätä kaikkea. On pysyttävä liikkeessä ja tehtävä niitä asioita, joista itse saan voimaa. Muuten mieli nielaisee minut johonkin todella synkkään paikkaan enkä tiedä, miten sieltä pääsee ylös. Tunnistan tuon synkän paikan, ja se muistuttaa minua siitä, että mieli on edelleen toipilas. Energiani on todella vähissä, joten on tehtävä asioita, joista saan lisää energiaa, koska olemassa olevalla energialla mä en yksinkertaisesti selviä eteenpäin. Mitä synkempi mieli on, sitä enemmän on tehtävä asioita, joista saan hyvää mieltä ja energiaa. Muuten uppoan oman toipuvan mieleni syvyyksiin, ja sairastun.
On pysyttävä liikkeessä ja tehtävä niitä asioita, joista itse saan voimaa. Muuten mieli nielaisee minut johonkin todella synkkään paikkaan enkä tiedä, miten sieltä pääsee ylös. Tunnistan tuon synkän paikan, ja se muistuttaa minua siitä, että mieli on edelleen toipilas.
Minulle tanssiminen ja hyvien asioiden tekeminen on sellaisia keinoja, joista saan voimaa. Olen todella kiitollinen, että olen löytänyt itselleni sopivat keinot. Se on vaatinut hitosti töitä ja uskaltamista. Mikään ei tapahdu itsestään. Se on myös vaatinut asioiden priorisointia, ja vaatii sitä koko ajan.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu Helmi 27, 2019 kello 11.02 PST
Mutta on minulla myös sellaisia päiviä, jolloin en jaksa vaihtaa yövaatteita päivävaatteisiin, ja itken. Niinä päivinä mun mielen valtaa synkkyys ja pelko. Silloin mä olen väsynyt ja kiukkuinen. En jaksa innostua mistään, ja tunnistan vihan tunteen itsessäni. En osaa vielä käsitellä vihan tunnetta, joten pidän sen vielä sisälläni. En tiedä kenelle olisin vihainen siitä, että minä ja mun perhe joutuu käymään läpi tämän kaiken. Sellaisina päivinä mun mielessä vilisee erilaisia tilanteita niistä hetkistä, kun traumat on syöpynyt minuun kiinni. Mielessä on myös ne hetket, kun koin olevani näkymätön tai tulin huonosti kohdatuksi. Silloin mä en päästä ketään lähelle, koska ajatukset on niin synkkiä, että en halua niitä jakaa. Niitä päiviä olisi merkittävästi enemmän jos minulla ei olisi itselle tärkeitä asioita, joista saan voimaa. Todennäköisesti olisin melko toimintakyvytön ilman niitä.
Hyvänä päivänä minusta ei ulospäin huomaa, että olen joutunut läpikäymään vaikeita asioita. Ei sitä välttämättä huomaa huononakaan päivänä, sillä olen oppinut säätelemään sitä, mitä annan itsestäni muille. Mielen toipuminen vaatii aikaa ja ymmärrystä. Toipuva mieli kaipaa aikaa ja läsnäoloa, ystävällistä puhetta ja muistuksen siitä, että vaikka hymyilen, niin en ole vielä ihan kunnossa.
“Puoltakaan en sun kivustas voi tietää Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää Mut’ joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan”
– Juha Tapio, Kelpaat kelle vaan
LUE MYÖS