Dead man walking! Elämää ensitiedon jälkeen
“Pala siitä mistä meidät luotiin
Painaa enemmän kuin oli tottakaan
Pelottavinta kun silmät aukaistaan”
– Apulanta, Pala siitä
APULANTA: PALA SIITÄ
Musertavien uutisten jälkeisenä päivänä oli kamalaa herätä. Kaikki oli edelleen totta. Edellisen päivän tapahtumat eivät olleet unta, vaan totista totta. Mun päässä oli niin monta pelottavaa ajatusta, enkä mä tiennyt mikä niistä olisi pitänyt ajatella ensin. Päätin selvitä päivästä asia kerrallaan, tunti kerrallaan, hetki kerrallaan.
Mä ehdotin avopuolisolleni kaupassa käyntiä, koska järkevät tavalliset ihmiset käyvät kaupassa. Se tuntui järkevältä asialta tehdä. Mä en ollut pystynyt syömään mitään sitten edellisen aamun. Join lasillisen mansikkamehukeittoa, koska tiesin syömisen olevan myös järkevää. Punainen mehukeitto muistutti mua siitä tumman punaisesta lapsivedestä, ja sitä nieleskellessä itketti niin paljon, että nieleminen oli vaikeaa. Yritin juoda nopeasti, mutta mehukeitto jäi vain suuhun pyörimään. En koskaan aikaisemmin tajunnut, että nieleminen voi olla niin kamalan vaikeaa.
Musta tuntui, että mun keho on jotenkin viallinen, koska siinä ei voi kasvaa tervettä lasta. Oli jotenkin tosi likainen ja saastainen olo. Onneksi raskauden voi vielä jotenkin peittää, ettei kukaan huomaa.
Kauppaan siis lähdettiin. Mulla oli ihan koko ajan sellainen fiilis, että olisin kuolemaan tuomittu vanki. Että mun otsassa lukisi jotain, minkä kaikki voisi nähdä ja tuomita. Joku soittaa käytävällä kelloa, ja vartija huutaa ”Dead man walking”, kun mä kävelen helvetin pitkää käytävää huoneeseen, jossa mut kohta teloitetaan. Toisaalta mä toivoin, että koko maailma ja kaikki ihmiset tietäisi meidän tilanteen, ettei kukaan kysyisi ikinä asiasta mitään, eikä mun ikinä tarvitsisi kertoa. Samalla mulla oli jotenkin tosi epäonnistunut olo. Musta tuntui, että mun keho on jotenkin viallinen, koska siinä ei voi kasvaa tervettä lasta. Oli jotenkin tosi likainen ja saastainen olo. Onneksi raskauden voi vielä jotenkin peittää, ettei kukaan huomaa. “DEAD MAN WALKING!” joku taas huutaa. Mä jatkan kulkuani, ja tuntuu, että kaikki tuijottaa. Ihan kuin kaikki näkisi, miten viallinen ja likainen mä olen. Mä vihasin mun viallista kehoa.
Prisman parkkipaikalla mä huomasin jonkun liikuntavammaisen henkilön. Ehdotin mun miehelle, että tekisin kaupungille aloitteen, että kaikki vammaiset on hävitettävä katukuvasta. En yksinkertaisesti kestäisi enää ikinä nähdä yhtään vammaista, koska ajattelisin aina tätä meidän kamalaa tilannetta, ja meidän kenties vaikeavammaista lasta. Myös perheparkkipaikat olisi poistettava, sillä olin aikaisemmin ajatellut käyttäväni niitä joskus tulevaisuudessa. Nyt parkkipaikkakin muistuttavat minua tästä kaikesta, ja siitä, että en ehkä ikinä saisikaan parkkeerata perheparkkiin. Miten mä ikinä voisin enää tehdä mun työtä vammaisten henkilöiden parissa?! Ehkä mä vaihdan alaa.
Käytiin Hesburgerissa syömässä samalla kauppareissulla. Järkevät ihmiset yrittävät syödä joskus, ja me yritettiin parhaamme mukaan olla järkeviä. Hesburgerin myyjä kysyi minulta, mitä juotavaa ottaisin ateriani kanssa. Tuijotin hetken tyhjää, ja ajattelin tuon kysymyksen olevan maailman typerin kysymys, mitä minulta on ikinä kysytty! Tajusikohan myyjä itsekään, miten tyhmiä kysymyksiä kyselee. EIHÄN SILLÄ OLE YHTÄÄN MITÄÄN MERKITYSTÄ YHTÄÄN MINKÄÄN ASIAN KANNALTA, MITÄ ATERIANSA KANSSA JUO! Ymmärsin reaktioni johtuvan siitä, että olimme joutuneet kamalaan tilanteeseen enkä onneksi kommentoinut myyjälle mitään. Eihän tuo raukka tiennyt, että mun elämässä ei just nyt oikeastaan millään ollut mitään väliä. Varsinkaan sillä, mitä juo.
Syödessämme sain sähköpostin. Olin muutamaa päivää aikaisemmin tilannut pitkään haaveilemani pussilakanat. Sähköpostissa kuitenkin lyhytsanaisesti kerrottiin, että pussilakanoita ei voidakaan toimittaa meille, sillä pussilakanasetti oli jäänyt kiinni laadunvalvontaseulaan, koska tuote oli vioittunut. Repesimme mieheni kanssa nauramaan ääneen. Raja itkun ja naurun välillä oli tosin hiuksen hieno, mutta ihan naurettavahan tuo sähköposti oli meidän näkökulmastamme. Edes meidän pussilakanat eivät läpäise seuloja!?! Tietäisipä tuon sähköpostin lähettäjä, millaiseen tilanteeseen postinsa lähetti. Olisi tehnyt mieli kertoa, mutta ymmärsin onneksi olla kertomatta. Ensin jää kiinni seulaan lapsi, ja sitten pussilakanat. Viallisia kaikki.
Kaupassa me molemmat välttelimme ihmisiä parhaamme mukaan. Suunniteltiin, että siirryttäisi asioimaan naapurikaupungissa, ettei vahingossakaan törmättäisi tuttuihin. Tuntui ihan ylitsepääsemättömän vaikealta ajatus, että näkisi kaupassa jonkun tutun, joka kysyisi kuulumisia. Kauppa oli myös täynnä pieniä vauvoja, ja raskaana olevia naisia, mikä oli ahdistavaa. Päätin, että kiellän aloitteessani myös pienet lapset kaupoista. Ahdisti nähdä perheitä, jotka ovat jotenkin onnistuneet saamaan elävän terveen lapsen tähän maailmaan. Olisipa hienoa jos kaupoissa olisi aikoja, jolloin sinne ei saisi viedä lapsia ollenkaan! Mä asioisin siellä silloin. Ensimmäistä kertaa ymmärrsin, miksi kaupat ovat avoinna iltakymppiin asti. Silloin lapsettomat ihmiset saa asioida rauhassa.
Mä pelkäsin keskenmenoa ja pelkäsin raskaana olemista. Mä pelkäsin, että vauva kuolee, tai että me joudutaan keskeyttämään raskaus. Mä pelkäsin synnyttää täysaikaisen vauvan, ja mua pelotti, että joutuisin synnyttämään kuolleen vauvan tai kuolemaan tuomitun vauvan, jos me keskeytetään raskaus.
Kotiin päästessämme aloin olla jo ihan kokonaan pelon ja paniikin valassa. Pelotti ihan kaikki. Soitin paniikissa äitiyspolille ja neuvolaan, koska musta tuntui, että mä olin tulossa hulluksi. Mä pelkäsin keskenmenoa ja pelkäsin raskaana olemista. Mä pelkäsin, että vauva kuolee, tai että me joudutaan keskeyttämään raskaus. Mä pelkäsin synnyttää täysaikaisen vauvan, ja mua pelotti, että joutuisin synnyttämään kuolleen vauvan tai kuolemaan tuomitun vauvan, jos me keskeytetään raskaus. Mua pelotti myös ne aikaisemmat verenvuotoepisodit. Mä pelkäsin, että tulisin hulluksi. Että en selviäisi tästä. Mä pelkäsin ihan kaikkea.
Järkevänä ihmisenä ja sosiaalialan ammattilaisena tiesin, ettei kukaan selviä tällaisestia tilanteesta ilman apua, ja onneksi ymmärsin heti soittaa apua. Äitiyspolilta kehotettiin ottamaan yhteyttä neuvolaan, ja neuvolasta puolestaan sanottiin ensin, että psykologin aikoja ei ole. Kirosin mielessäni terveydenhuoltoa, johon sydämeni pohjasta halusin voida luottaa juuri nyt. Hetken paniikkiani kuunneltuaan terveydenhoitaja kuitenkin lupasi keskustella neuvolan psykologin kanssa. Psykologi soittikin minulle takaisin hetkeä myöhemmin, ja tarjosi aikaa jo seuraavalle aamulle.
Mä tiesin ihan tasan tarkkaan kuinka kamala meidän tilanne oli ilman, että kukaan erikseen kertoo sitä minulle. Kaikki läheiset ja ystävät, joille oli kerrottu on jo niin hiton pahoillaan kaikesta, ja voivottelee ihan kaikkea. Mä en kestä sitä.
Puhelimessa psykologi kuulosti voivottelijalta, ja päähän taputtelijalta. Sellaiselta, joka silittäisi mua käsivarresta ja huokailisi, kuinka meillä on ollut raskasta. Mä en kestäisi yhtään voivottelua. Tämä kaikki oli ihan riittävän raskasta ilman voivotteluakin. Mä tiesin ihan tasan tarkkaan kuinka kamala meidän tilanne oli ilman, että kukaan erikseen kertoo sitä minulle. Kaikki läheiset ja ystävät, joille oli kerrottu on jo niin hiton pahoillaan kaikesta, ja voivottelee ihan kaikkea. Mä en kestä sitä. Mä tarvitsin järki-ihmisen neuvoja ja ohjeita siihen, että miten meidän perhe tästä selviää. Mä en kaivannut ymmärrystä, koska en ymmärtänyt itsekään enkä uskonut, että kukaan voisi ymmärtää. Ajattelin, että hankin vertaistukea sitten, kun kaipaan ymmärrystä, mutta en ollut siihen vielä valmis. Mulle riitti miehen olemassaolo. Se käy läpi tätä samaa. Halusin pysyä kuplassa hänen kanssaan piilossa kaikelta. Päivästä selvittiin jokainen pitkä minuutti kerrallaan. Pala palalta.
” Pala siitä joka oli taivas
Tarkoitettu meidät vielä täyttämään
Painaa enemmän kuin jaksamme kantaa”
– Apulanta, Pala siitä
LUE MYÖS
Keuhkovaltimoa ei nähdä – Rakenneultra ja kamala ensitieto
#kriisi #erityisenvauvanodotus #rakenneultra #Raskaus #Apulanta #shokki #sydänlapsi