Search
  • Heidi Forsell

Ajatuksia ulkopuolisuuden tunteesta, kun kaikkien suhtautuminen sinuun muuttuu

“Ja pelkäät niin

mut kukaan ei huomaa.”

– Egotrippi, Ulkopuolella

EGOTRIPPI: ULKOPUOLELLA


Ihmisten suhtautuminen meihin muuttui huonojen uutisten jälkeen. Usein mietin, että huomaakohan ihmiset itsekään, miten erilailla ne käyttäytyy ja puhuu. Mulla oli välillä ihan vähä-älyinen olo sen takia, että ihmiset alkoi puhua mulle eri tavalla kuin ennen, vähän kuin pienelle lapselle. Osan puheissa oli havaittavissa merkkejä lässytyksestä silloin, kun ne alkoi voivotella tätä meidän tilannetta, tai kyselivät pää kallellaan artikuloiden, että miten me jaksetaan. Kaikki kohteli mua kuin hentoista lasia, joka voi mennä rikki hetkenä minä tahansa, vaikka mä olin ihan rikki jo valmiiksi. Ei sen rikkinäisemmäksi voinut mennä.

Kaikki kohteli mua kuin hentoista lasia, joka voi mennä rikki hetkenä minä tahansa, vaikka mä olin ihan rikki jo valmiiksi. Ei sen rikkinäisemmäksi voinut mennä.

Nyt siis kaikille vinkiksi, mitä voisit näin vaikeassa tilanteessa sanoa helpottaaksesi toisen oloa. ET YHTÄÄN MITÄÄN. Sellaisia sanoja EI OLE OLEMASSA, mitkä helpottaisi, kun sä joudut miettimään, että kuoleeko sun lapsi. Oikeita sanoja ei vain ole. Jos et voi luvata, että vauva selviää hengissä, niin ei ole mitään, mitä voisit sanoa. Siispä ole oma itsesi, ja sano jotain. Pääasia, että et katoa mihinkään. Riittää, että olet. Sanoillasi ei ole merkitystä, vaan sillä, että olet edelleen juuri siinä.

Toki minä ymmärrän, että meidänkin tilanne oli ja on edelleenkin vaikea meidän läheisille, mutta ne muutokset tuttujen ihmisten käyttäytymisessä oli hämmentäviä muutenkin haastavassa tilanteessa. Muiden vaivaantunut olo oli minulle vielä kiusallisempi. Välillä tuntui, että mun olisi pitänyt jaksaa lohduttaa muita siitä, että meillä oli vaikeaa, ja siihen mulla ei ollut voimia.

Välillä tuntui, että mun olisi pitänyt jaksaa lohduttaa muita siitä, että meillä oli vaikeaa, ja siihen mulla ei ollut voimia.

Ystävät lakkasivat soittamasta, koska ajattelivat ehkä, etteivät osaisi sanoa niitä “oikeita sanoja”. Tai ehkä he halusivat antaa meille omaa rauhaa ja aikaa. Jos joku joskus uskaltautui kysymään kuulumisia, niin kaikesta välittyi se suru ja ehkä joskus säälikin, että juuri meille kävi näin. Kaikki oli tosi pahoillaan meidän tilanteesta, ja se tuntui todella raskaalta. “Kyllä se siitä. Kyllä se tyttö selviää” – sanoivat. Kyllä vitutti ne kommentit, kun tiedettiin, että tosi huonostikin voi käydä, ja se “selviäminenkin” tulisi olemaan pitkä ja kuoppainen tie.

Kaverit ei enää kertonut omia kuulumisiaan. Ehkä kaikki ajattelivat, että mä en halunnut kuulla muiden hyviä uutisia eikä kukaan halunnut lisätä taakkaa kertomalla huonoja. Mulla ei toisinsanoen ollut hajuakaan, mitä mun ystäville kuului, tai mitä ne olivat puuhanneet. Kaikille kuului aina “ihan hyvää” tai “ei ihmeitä” tai “sitä samaa” jos kuulumisia kysyin. Kyllähän sitä varmasti jotakin oikeaa kerrottavaa olisi ollut. Ei kai meidän ikäisten ihmisten elämä ikinä ole tasaisen rauhallista, kun näitä ruuhkavuosia kukin tahoillamme eletään.

Itkin monta kertaa kotona, kun olisin halunnut olla mukana jossain ihan tavallisessa.

Facebookiin päivitettiin enemmän kuulumisia kuin minulle, ja harmitti lukea kuulumisia sieltä. Joulun aikaan mua harmitti todella paljon, kun kukaan ei kutsunut pikkujouluihin tai mihinkään muihinkaan illanistujaisiin. Sai tyytyä katselemaan pikkujoulupäivityksiä ja -kuvia sieltä Facebookista. Itkin monta kertaa kotona, kun olisin halunnut olla mukana jossain ihan tavallisessa. Olisipa edes kysytty mukaan, ettei olisi ollut niin ulkopuolinen olo.

Mun yksi ystävä kertoi äitinsä sairaudesta, ja se oli normaalein keskustelu, minkä mä kävin sen jälkeen, kun meidän maailma romahti. Eikä kauheen normaali sekään. Keskustelun jälkeen kiitin ystävääni siitä, ettei hän säästellyt minua yhtään huonoilta uutisilta, vaikka tilanteemme oli mikä on. Hetken tunsin itseni ihan tavalliseksi, ja ihan samaksi tyypiksi kuin aikaisemminkin, ja se tuntui hyvältä, vaikka ystävän vaikea tilanne tietysti harmitti. Kiitos Anne.

Usein ajattelin, että olisi helpompaa maata vuodelevossa sairaalassa.

Jatkuvien verenvuotojen ja supistusten vuoksi makasin vuodelevossa pääasiassa kotona, ja välillä sairaalassa. Kotona ulkopuolisuus järsi sisintä, ja jokaista sielun sopukkaa, kun vuodelepo lopulta venyi kuukausien mittaiseksi. Lapsetkaan eivät enää kysyneet multa, että voitaisko tehdä jotain. Olin jo liian monta kertaa vuodelevon takia joutunut vastaamaan niille, että en pysty enkä saa, kun piti ottaa rauhallisesti. Yhteinen tekeminen lasten kanssa rajoittui sohvalle, ja sisälsi lähinnä Simpsoneita, ja överiherkuttelua. Muistan, kun mies lähti kerran lasten kanssa luistelemaan, ja sillä aikaa minä kotona itkin silmät päästäni, kun en voinut osallistua. Tuntui pahalta tuntea olonsa niin ulkopuoliseksi myös kotona. Usein ajattelin, että olisi helpompaa maata vuodelevossa sairaalassa.

Toivoin, että koko painajainen vuotoineen, supistuksineen, ja jatkuvine tutkimuksineen olisi ohi, että mä tietäisin saanko mä syliini elävän vauvan vai kuolleen vauvan.

Ulkopuolinen olo oli myös muiden odottavien äitien seurassa, koska en pystynyt yhtään samaistumaan terveen vauvan odotukseen, tai raskauden ihanuuteen. Mä en voinut sanoa nauttivani raskaudesta, koska pelotti liian moni asia koko ajan. Toivoin, että koko painajainen vuotoineen, supistuksineen, ja jatkuvine tutkimuksineen olisi ohi, että mä tietäisin saanko mä syliini elävän vauvan vai kuolleen vauvan. Keskustelupalstoja seuratessa mun teki mieli repiä pää irti kaikilta, koska odottavien äitien suurimpia ongelmia tuntui olevan, että saako raskausaikana syödä fetajuustoa, ja millainen unipussi vauvalle olisi sopiva. Joku murehti raskauskiloja, ja toinen sitä, että olikohan hän ehkä vahingossa syönyt ravintolassa pihviä, mikä ei ollutkaan täysin kypsä.

Mun sydän särkyi niin monta kertaa, kun tulevat vauvojen vanhemmat laittoivat Facebookiin kuvia hoitopöydistä, ja vaunuista, ja vauvanvaatteista. Itse en uskaltanut etukäteen hankkia vauvalle juuri mitään, koska ei me tiedetty, että olisiko niitä vaatteita tai vaunuja ikinä kukaan käyttämässä. Kukaan ei voinut ymmärtää kuinka paljon sattuu hankkia vauvalle ensimmäistä pehmolelua tai unirättiä sairaalaan tietäen, että se saattaa olla myös viimeinen asia, jonka lapsellesi hankit. Näistä fiiliksistä sai alkunsa Erityisen Vauvan Odotus -ryhmä Facebookissa, jonka mä perustin niille äideille ja iseille, jotka raskauden aikana saavat tietää, ettei vauvalla olekaan kaikki ihan hyvin. Oli ihanaa tuntea yhteenkuuluvuutta näiden ihmisten kanssa. Ne jakoi sen saman pelon ja epävarmuuden tulevaisuudesta. Niistä äideistä tuli elämän mittaisia ystäviä.

Itse en uskaltanut etukäteen hankkia vauvalle juuri mitään, koska ei me tiedetty, että olisiko niitä vaatteita tai vaunuja ikinä kukaan käyttämässä.

Ja sitten vielä on mainittava ne hiton vauvakutsut, koska niihin jotenkin kulminoitui se ulkopuolisuus ihan kaikesta. Vauvakutsuja tuntui olevan kaikilla tervettä vauvaa odottavilla äideillä. Mä olen vieläkin tosi surullinen siitä, että kukaan mun ystävistä ei edes kysynyt, että haluaisinko mä vauvakutsut. Tuntuuhan moinen harmi vähän tyhmältä näissä olosuhteissa, mutta se harmitti silti (ja rehellisesti sanottuna harmittaa vähän vieläkin), koska mä olisin niin paljon halunnut tehdä jotain ihan tavallista, mitä raskausaikaan kuuluu. Muistan kuinka itkien katselin muiden onnellisten äitien kuvia vauvakutsuista, typeristä vaippakakuista ja pikkuisista vauvanvaatteista. Mä olin niin kateellinen siitä, että he olivat ystävien ympäröimänä, kun tuntui, että minut oli unohdettu ihan yksin siihen meidän helvettiin.

Muistan kuinka itkien katselin muiden onnellisten äitien kuvia vauvakutsuista, typeristä vaippakakuista ja pikkuisista vauvanvaatteista. Mä olin niin kateellinen siitä, että he olivat ystävien ympäröimänä, kun tuntui, että minut oli unohdettu ihan yksin siihen meidän helvettiin.

Ulkopuolisuuden tunteita on monenlaisia, ja raskauden aikana tuli kyllä käytyä läpi niitä tunteita varsin kattavasti. Ne fiilikset oli tosi syviä vesiä, ja syvissä vesissä edelleen aika ajoin räpiköidään. Kyllä nuo raskausajan muistot edelleen on ajatuksissa, kun rakennan omaa identiteettiäni erityislapsen äitinä.

Pitäkää huoli toisistanne! Jos joku ui syvissä vesissä, niin käykää moikkaamassa sitä. Älkää kysykö, että mitä kuuluu, koska siihen on T-O-D-E-L-L-A vaikea vastata! Älkää myöskään kysykö, että mitä te voisitte tehdä auttaaksenne, koska siihen on vielä vaikeampi vastata! Ei kriisissä oleva välttämättä osaa sanoa, millaista apua tarvitsee tai jos osaa, niin ei välttämättä jaksa. Tehkää siis jotain. Soittakaa kaverille, ja jutelkaa vaikka säästä (Kiitos Jenni niistä puheluista, kun sain puhua vaan säästä tai lasten talvikengistä!). Viekää ruokaa pakastimeen tai vaikka perheen muut lapset leffaan. Tehkää niinkuin on aina ennenkin tehty. Pyytäkää mukaan. Antakaa mahdollisuus osallistua. Älkääkä loukkaantuko, vaikka vastaanotto olisi tyly. Niillä syvissä vesissä uivilla menee ihan kaikki energia siihen, että ne yrittää saada pään pinnalle.

” Kuulet naurua

Kun ovet aukeaa

Kellut pinnalla

Etkä uppoa

Olet ilmassa

Sä olet ulkopuolella”

– Egotrippi, Ulkopuolella

Lue myös, kun me saatiin tietää, että meidän vauvalla ei ole kaikki hyvin

Ja lue miten elämä jatkui kamalan ensitieton jälkeen

#ulkopuolella #erityisenvauvanodotus #Egotrippi #vauvakutsut #Raskaus #ulkopuolisuudentunne

0 views0 comments
  • Facebook
  • Instagram
  • LinkedIn

©2021 by Heidi Forsell