“Do you have the time to listen to me whine
About nothing and everything all at once”

– Grren Day: Basket Case

Sain Kelasta myönteisen päätöksen psykoterapiasta, ja aloitan ensi viikolla terapian. Olen siitä tosi iloinen. Terapeuttini on kriisi- ja traumaterapeutti, ja odotan tosi paljon meidän yhteisen työskentelyn aloittamista. Tiedän, että matkasta tulee rankkaa, mutta uskon seisovani sen jälkeen entistä tukevammin omilla jaloillani.

Miksi sitten haluan terapiaan?
Siihen on tosi monta syytä, joista tärkeimpänä on oma hyvinvointi ja kasvu. Mä siis en voi mitenkään erityisen huonosti, mutta ymmärrän, että elämässäni on tapahtunut viime vuosina niin äärimmäisen kuormittavia asioita, että niiden jumppaamiseen on hyvä saada tukea eikä pelkkä puhuminen aina riitä. Huomaan, että se jumppaaminen vaatii myös palaamista ajassa kauas taaksepäin, ja sinne on hyvä palata ammattilaisen opastuksella. Uskon, että pärjäisin kyllä näiden asioideni kanssa ihan hyvin, mutta en enää halua vaan pärjätä. Nyt riittää pelkkä pärjääminen. Haluan enemmän!

Haluan tuntea elämäni tarinat, ja niiden vaikutukset elämääni ihan sieltä varhaislapsuudesta tähän päivään, jotta tuntisin ja tietäisin itseni paremmin. Jotta en siirtäisi huomaamatta omia taakkojani tai traumojani lapsilleni.

Haluan oppia mun elämäni haasteista, ja ennen kaikkea itsestäni. Haluan oppia itsestäni enemmän ja syvemmin, että miksi olen juuri tällainen. Haluan tuntea elämäni tarinat, ja niiden vaikutukset elämääni ihan sieltä varhaislapsuudesta tähän päivään, jotta tuntisin ja tietäisin itseni paremmin. Jotta en siirtäisi huomaamatta omia taakkojani tai traumojani lapsilleni. Jotta menneisyyteni ei määrittelisi minua, ja minulla olisi parempi olla itseni kanssa. Jotta osaisin olla itselleni armollisempi. Jotta olisin omannäköisempi versio itsestäni ja löytäisin potentiaalini. Jotta hyväksyisin kokonaan itseni ja arpeni. Jotta kehittyisin itsenäni vanhempana, puolisona, ystävänä ja ihmisenä. Jotta olisin parempi työssäni, ja voisin aidosti hyödyntää kokemani myös ammatillisesti ilman, että väsähdän, sillä kohtaan työssäni todella paljon muiden ihmisten elämänkriisejä ja traumoja. Jotta itse hallitsisin omat traumani nyt ja tulevaisuudessa. Jotta traumat eivät nostaisi päätään jossain myöhemmässä elämänkriisissä. Niitä kriisejä nimittäin tulee. Kuivin jaloin ei selviä kukaan, mutta mä en aio jäädä omien haasteideni jalkoihin.

Olen nähnyt työssäni ja lähipiirissäni ihan liian monen jäävän vaille asianmukaista apua. Näen arjessani koko ajan ihmisiä, joille ammattilaisen tuki olisi tarpeen, mutta apua ei syystä tai toisesta haluta tai edes ymmärretä tarvita. Näen, miten se vaikuttaa ihmisen toimintakykyyn. Liian moni yrittää pärjätä yksin. Omat murheet tuntuvat pieniltä muiden murheisiin verrattuna, tai sitten tuntuu, että murheet on yksinkertaisesti niin isoja, ettei kukaan voi auttaa. “Mitä se puhuminen muka auttaa”, ajatellaan. “Jos ennenkin on pärjätty, niin kyllähän tästäkin nyt selvitään. En minä halua muille puhua. Minulle riittää, että puhun ystäville ja puolisolle.”

Olen todella kyllästynyt vaan pärjäämään, ja viimeinen vuosi on kyllä avannut silmäni. Koko elämäni olen tottunut selviytymään, koska on ollut pakko enkä ole osannut muuta. Olen sysännyt niin monta surua ja murhetta sivuun, koska kuka nyt niitä suruja jaksaisi yhtään enempää vatvoa, mitä on pakko. Pärjäämistä ja selviytymistä ihannoidaan, ja pidetään vahvan ihmisen merkkinä. Ei se ole. Elämä on muutakin kuin selviytymistä, ja tuo selviytymismekanismi oman pään sisällä on todella petollinen ihmiselle itselleen. Valitettavan usein me siirretään ne mekanismit myös sukupolvelta toiselle. Terapiaan hakeutuminen oli ehkä tervein ja itsekkäin tekoni, mitä olen tehnyt pitkään aikaan. Terapia on vain ja ainoastaan minulle ja minua varten. Odotan tosi innolla ja tosi jännittyneenä terapian aloitusta.

Myönnän miettineeni pitkään, että kannattaako terapia-asiaa avata julkisesti.

Tiedän, että nytkin moni siellä miettii, että mitä se Heidi nyt näin henkilökohtaisia asioita jakaa. Että ymmärtäisi nyt joskus edes olla hiljaa. Myönnän miettineeni pitkään, että kannattaako terapia-asiaa avata julkisesti. Häpeäkin vähän nousee pintaan, vaikka olen koko ikäni puhunut avun pyytämisen puolesta, ja ammattini puolesta ymmärrän sen olevan välttämätöntä. Häpeä kuitenkin kertoo siitä, että mielen asiat on edelleen tabu. Nyt se pieni häpeän pilkahdus tuuppasi minua eteenpäin. Tästä todellakin pitää puhua! Niin kauan kuin meillä on häpeää ja tabuja, niin sitä enemmän vaaditaan entistä avoimempaa puhetta, ja rohkeutta pyrkiä muutosta kohti. Minä aion seistä eturintamassa. Missä sinä seisot?

Terkuin Heidi

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?

– Green Day: Basket case

LUE MYÖS AIKAISEMMAT KIRJOITUKSENI AIHEESEEN LIITTYEN

Traumat on jääneet kehooni, ja jopa vuodenaika nostaa ne pintaan

Hymyilyttää, koska olen kiitollinen maailman vaikemmasta vuodesta, jonka kuljin elämän ja kuoleman kanssa käsi kädessä

Lapseni sydämen korjausleikkauksesta on tasan 10 kuukautta aikaa, mutta oma sydämeni on edelleen rikki

6 Responses

  1. Todella tärkeä asia ja mahtavaa että nostat sen näin esille! Itse kamppailen samojen asioiden äärellä. Ymmärrän että hyötyisin psykoterapiasta mutta kohtaan päivittäin työssäni ihmisiä jotka voivat itseäni huonommin, niin jotenkin sitä vaan vähättelee omaa tarvetta, tai oikeutta, apuun. Usein on mielessä että pitäisi vaan hakea terapiaa, mutta aina löytyy joku syy sysätä asia tulevaisuuteen. Toivon niin että erityislasten vanhempien (ja tietenkin myös lasten) psyykkinen vointi otettaisiin paremmin huomioon. Mahtavaa terapiamatkaa sinulle!

    1. Kiitos kommentista. Täytyy muistaa, että jokainen kantaa omaa reppuaan eikä avun tarpeita voi vertailla. Mutta tiedostan ton tunteen todella hyvin!

      Pidetään huolta itsestämme ✨

      Heidi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *