“Voi, kun oisit viisaampi kuin äitis milloinkaan.”

– Irina, Ihmisen Poika

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Äidillä myös. Meidän perheessä kaksi lasta kutsuu minua äidiksi, ja kaksi Heidiksi. Välillä olen vitsaillen paha ja ilkeä äitipuoli. Lähinnä silloin, kun pomotan diktaattorin ominaisuudessa lapsia siivoamaan, tai he miettivät, millä tittelillä minut jollekin esitellään.

Lapsia en ajattele puolikkaina. En myöskään omaa tai puolisoni vanhemmutta. Meillä kokonaisia sekä lapset että vanhemmat. Meillä ei ole puolikkaita siskoja, vaan ihan kokonaisia ja keskenään saman arvoisia. En ajattele puolikkaana myöskään omaa tai puolisoni vanhemmutta.

Biologisesti olen siis äiti kahdelle lapselle, mutta vanhempi olen meidän perhessä kaikille neljälle lapselle. Lapsia en ajattele puolikkaina. Meillä ei ole puolikkaita siskoja, vaan ihan kokonaisia ja keskenään saman arvoisia. En ajattele puolikkaana myöskään omaa tai puolisoni vanhemmutta. Meillä on kokonaisia sekä lapset että vanhemmat. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, vanhemmuus ei koskaan ole pelkkää biologiaa, tai pelkkä titteli, jolla aikuista kutsutaan.

Saan viettää äitienpäiväni kahden biologisen ja kahden bonuslapsen kanssa. Äitienpäivä saa minut usein pohtimaan omaa rooliani lasten elämässä, sillä olen elänyt uusperheiden arkea jo ennenkuin esikoiseni syntyi. Ydinperheen elämästä minulla on kokemusta vain omasta lapsuuden perheestäni.

Ensimmäinen lapsi, joka elämääni tupsahti oli silloisen poikaystäväni tytär. Hänestä tuli yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Siinä sitten reilu parikymppisenä rakennettiin kasaan meidän uusperhettä. Siitä saakka olen opetellut olemaan vanhempi uusperheessä, vaikka perherakenteet ovatkin matkalla muuttuneet. Valmis en ole vieläkään, mutta sen olen oppinut, ettei äidiksi tulla pelkästään synnyttämällä.

Äidiksi ei tulla pelkästään synnyttämällä

Ajattelin aikaisemmin, että äitienpäivät ja isänpäivät ovat biologisten vanhempien omaisuutta. Ei-biologisten lasteni kanssa ystävänpäivät on olleet meille merkityksellisiä, mutta tänä vuonna tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa äitienpäiväni ansainnut myös ei-biologisena vanhempana. Tottakai olen saanut lahjoja ja kortteja aikaisempinakin äitienpäivinä, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Se ei tarkoita sitä, että pyrkisin bonuslasteni äidin paikalle, mutta se tarkoittaa sitä, että olen oppinut arvostamaan enemmän omaa rooliani heidän elämässään. Olenhan heidän elämässään tasan puolet. Sitä ei sovi vähätellä yhtään. Roolini on merkittävä.

“Äitipuolen” rooliin kuitenkin liittyy niin paljon myyttejä, odotuksia ja oletuksia, ja ne ansaitsisivat ihan oman blogitekstin. Tähän teemaan palataan myös tulevissa Itseni näköinen elämä podcast jaksoissa. Liian harvoin kiitosta saavat ne pahan äitipuolen myyttiin sullotut naiset, jotka eivät oikeasti ole edes niin pahoja tai ilkeitä. Yrittävät parhaansa ja antavat toisen äidin lapselle itsestään kaikkensa, vaikka kokevat, etteivät pysty aina antamaan riittävästi edes omilleen.

Biologisessa vanhemmuudessa parasta on se pakahduttava rakkaus lapsiaan kohtaan. En tiedä suurempaa rakkautta. Sitä tuntee itsensä niin tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Samalla, kun se tunne pakahduttaa onnesta, niin se joskus vie myös järjen mennessään. Omat biologiset lapset saa pään räjähtämään ihan uskomattomalla tavalla, mihin kukaan toinen ei pysty. Ei-biologinen lapsi saa perseillä aika pitkään ennenkuin oma pinna katkeaa, mutta oman kanssa hermostumisen ja pinnan katkeamisen välinen aika on joku sadasosasekunninpienimurto-osa.

Opettelen parhaillani äitinä myös irti päästämistä, sillä esikoiseni on teini, joka hiljalleen levittää omia siipiä alleen. Se on vaikeaa, kun haluaisi pitää lähellä, mutta samalla tuntee sanoin kuvaamattoman suurta ylpeyttä, että on jotenkin onnistunut kasvattamaan jotakin niin upeaa. Tällaista kunniaa ei koskaan saa ei-biologisen lapsen kasvatuksesta, sillä kaikesta hyvästä kunnian usein vie aina biologiset vanhemmat.

Liian harvoin kiitosta saavat ne pahan äitipuolen myyttiin sullotut naiset, jotka eivät oikeasti ole edes niin pahoja tai ilkeitä. Yrittävät parhaansa ja antavat toisen äidin lapselle itsestään kaikkensa, vaikka kokevat, etteivät pysty aina antamaan riittävästi edes omilleen.

Äitipuolena oleminen on jatkuvaa taiteiteilua omien ja lasten tarpeiden, toiveiden ja tunteiden sekamelskassa. Se on myös biologisen äidin tarpeiden, toiveiden ja tunteiden jatkuvaa huomioimista. Täytyy valita sanoja, ettei kuulostaisi hyökkäävältä, kun haluaisi asiallisesti ilmaista oman mielipiteensä. Täytyy miettiä sanansa, ettei loukkaisi, vaikka toisen sanat on osuneet omaan kipukohtaan. Täytyy pystyä olemaan aikuinen, vaikka oma sisäinen lapsi on jo kivet kourassa valmiina heittämään ensimmäisen kiven ja KOVAA! Omien tunteiden laittaminen syrjään on joskus vaikeaa, mutta yksikin hallitsematon tunteenpurkaus ei-biologiselta vanhemmalta voi aiheuttaa pitkään hankaluuksia arkeen, josta eniten kärsii aina lapset. Lapset kärsii aina eniten, jos aikuisten yhteistyö ei toimi.

Äitipuolena on joskus sellainen olo, että lapsia pitää rakastaa, mutta ei saisi kuitenkaan rakastaa liikaa. Pitäisi ottaa vastuuta lasten elämässä ja olla turvallinen aikuinen, mutta ei kuitenkaan saa astua toisen tontille. Se tuntuu joskus kuin astelisi jatkuvasti veitsenterällä.

Täytyy pystyä olemaan aikuinen, vaikka sisäinen lapsi on jo kivet kourassa valmiina heittämään ensimmäisen kiven ja KOVAA!

Ei-Biologisessa vanhemmuudessa parasta on sellainen “nexti leveli” mihin biologiset vanhemmat eivät edes pääse. Oikeastihan se on niin, että biologiset vanhemmat aina vähän pelkää, että toisen tärkeän aikuisen rakastaminen olisi jotenkin itseltä pois. Että lapsi tykkäisikin enemmän siitä toisesta vanhemmasta. Mä itsekin muistan sen tunteen hyvin, kun esikoiseni elämään tuli “toinen nainen”. Siinä ollaan aika primitiivisen tunteiden äärellä, ennenkuin erottaa, että mikä siellä oman pään sisällä on aikuisen puhetta, ja mikä oman sisäisen lapsen puhetta.

Se nexti leveli on sellaista rakkautta, mitä ei oikein osaa sanoin kuvata. Se pitää kokea. Toisen lapsen rakastaminen ei ole helppoa, ja vaatii uskallusta ja raakaa rehellisyyttä omista tunteistaan, mutta kun siellä ollaan, niin tuntuu aika pirun hyvältä. Sellaista rakkautta ei nimittäin rakenneta biologialla, vaan työllä ja yhdessäololla. Siihen rakkauteen pääseminen vaatii ponnisteluja, mitä biologinen vanhemmuus ei samalla tavalla vaadi. Se on tosi erityistä se.

Minä kasvatan teitä, mutta kukaan ei ole kasvattanut minua niin paljon kuin te neljä.

Kiitos meidän perheen jokaiselle lapselle siitä, millaisen äidin ja vanhemman te minusta teette. Minä kasvatan teitä, mutta kukaan ei ole kasvattanut minua niin paljon kuin te neljä. Ja kasvatatte edelleen, sillä kasvamista riittää. En ole valmis. Olen tehnyt lukuisia virheitä, enkä osaa aina olla tarpeeksi läsnä. Olen hermostunut turhasta, ja syyttänyt teitä, vaikka itse olisi pitänyt katsoa peiliin. Joskus on vaikea pyytää anteeksi, mutta opettelen. Mutta rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta. Rakkaus lisääntyy rakastamalla. Rakkaus on kaikki eikä millään muulla lopulta ole väliä. Kiitos, että olette.

Hyvää äitienpäivää ja kaikki äidit ja äitien kaltaiset ja äidiksi itsensä kokevat. Hyvää äitienpäivää äidiksi haluavat ja lapsiansa kaipaavat. Muistetaanhan äitienpäivänä myös niitä, joille päivä on raskas. Sytytetään kynttilä ja lähetetään valoa maailmalle. Muistetaan kiitollisina, ettei äidiksi tuleminen tai äitinä oleminen ole koskaan itsestäänselvää.

Terkuin Heidi

“Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit.”

Irina, Ihmisen poika

LUE MYÖS:

Miksi vanhempi ei saa sanoa ääneen, jos vituttaa

Olen kiitollinen, että lapseni on hengissä – Saanko enää hermostua tai valittaa mistään?

Onko arpesi osa sinua, vai hallitseeko haavat vielä elämää?

2 Responses

  1. Hei,
    ajatuksesi oli hyvä ja moni om varmasi näitä samoja asioita pyöritellyt. Kiitos siis tekstistä! Mutta pakko tarttua tuohon kappaleeseen ja sitaatteihin, alunperin kappalehan on Yö-yhtyeen, josta äiti-version teki Suvi Teräsniska ja tämä Irinan versio on vain Vain Elämää-versio. Joten krediitit please sinne minne oikeasti kuuluvat 🙂

    Hyvää äitienpäivää!

    1. Kiitos Martta kommentistasi.

      Yö-yhtye on tehnyt hienon kappaleen aikanaan. Yö on ollut tärkeä bändi jo silloin teinivuosinani, kun Ihmisen Poika ilmestyi. Olen myös oman esikoiseni kastekorttiin kirjoittanut tekstejä kappaleesta. Tämä Irinan versio on henkilökohtaisesti mulle myös tosi tärkeä, jonka vuoksi halusin juuri sen version tähän linkittää sitaatteineen. ❤️

      Hyvää äitienpäivää.

      Heidi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *